Sivuhenkilön väärinluennat osa II

Kriitikko Joonas Säntin on vaikeaa tunnistaa Sivuhenkilön maailmaa. Säntti tunnustaa kritiikissään (Kiiltomato 8.4.2018), että teoksen maailmankuva ja sukupuoliroolien asetelmallisuus ärsyttävät. Sänttiä harmittaa, kun nyky-Helsingin taideympyröihin sijoittuva romaani on niin konservatiivinen. Säntti arvostaisi enemmän vihaista, sukupuoliroolit ylösalaisin kääntävää feminismiä. Tuntuukin, että kriitikko pyrkii kritiikissään ensi sijaisesti todistamaan omat tunteensa ja näkemyksensä oikeaksi, eikä niinkään ymmärtämään teosta ja sen viittauskohtia.


1. Väittämä

Oli yllättävää lukea pääkaupunkiseudulle sijoittuvaa, taiteilijaelämää kuvaavaa nykyromaania, jossa sukupuoliroolit ovat näin perinteiset. 

Oikein. 

On yllättävää, että sukupuoliroolit ovat kaikesta julkisesta keskustelusta huolimatta edelleen näin perinteiset.

HS uutisoi 16.5.2017: Sukupuoliroolit pysyvät sitkeinä nuorten ammatinvalinnassa.
Ja Turun Sanomat 7.4.2015: Väitös: Johtajien perheissä perinteiset sukupuoliroolit vahvoja.
Ja Kaleva 15.5.2010: Opettaja jakaa tytöt ja pojat eri leiriin.


2. Väittämä

Sivuhenkilössä kuvattu nyky-Suomi koostuu kahdesta eri lajista, naisista ja miehistä. He eivät asu edes samassa todellisuudessa. Naisten maailma on huolehtimisen, lastenhoidon, arkisen stressaamisen ja jatkuvan syyllisyydentunteen kyllästämä. 

Oikein. 

Naiset kantavat yhä edelleen suuremman vastuun kotitöistä ja sen koordinoinnista. (Uusi Suomi 22.1.2016.)

Äidin raivo nousee usein yk­si­näi­syy­des­tä. (Kaleva 12.3.2008)

Tutkija Anna Elomäki toteaa raportissaan Feministisempää talouspoliikkaa, että naisten kotitalouksissa tekemä palkaton hoiva- ja kotityö jätetään järjestelmällisesti talouden ja talouspolitiikan ulkopuolelle, siis siivotaan näkymättömiin.

Kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Jotta hoivatyö saisi ansaitsemaan arvostusta, hoiva ja sen (taloudellinen) merkitys pitäisi tehdä poliittisilla päätöksillä näkyväksi.

Eli jotenkin näin: > hoiva- ja kotityön taloudellinen merkitys näkyväksi > naisvaltaisten hoiva-alojen palkannousu > miesten siirtyminen hoiva-alalle > hoiva-alan arvostuksen nousu > mies hoivaa > hoivaava mies eli sukupuoliroolit liudentuvat > kaikki hoivaa > hoiva on yhteiskunnallista  ja poliittista > huolenpidon ja hoivan kysymykset nousevat merkittäviksi eksistentiaalisiksi ja yhteiskunnallisiksi aiheiksi kirjallisuudessa ja niitä käsittelevät kirjailijat sukupuolesta riippumatta

(Yllä oleva on siis pelkkää spekulaatiota vuonna 2018.)


3. Väittämä

Kun nuori kertoja haluaisi puhua ensi kertaa lukemansa Oman huoneen merkityksestä perheensä kanssa, hänet hiljennetään. ”Naiset, jotka eivät aja kainalokarvojaan ovat edelleen ällöttäviä”, kuuluu veljen vastine (s. 171). Elämäkerrasta luettuna tällaiset tilanteet tuskin herättäisivät epäilyksiä, sen sijaan romaanissa ne ovat asetelmallisia.

Väärin. 

Tubettaja Mansikka, Maija Voutilainen, kasvatti kainalokarvat ja sai vastaansa someraivon. Tämä tapahtui vuonna 2017, ei 1929 jolloin Virginia Woolfin Omahuone ilmestyi.

Kun ruotsalaismalli Arvida Byström poseerasi mainoskuvissa sääret ajelematta, hän sai raiskausuhkauksia netissä. (HS 6.10.2017)

Karvat eivät ole kuriositeetti. Karvat ovat feministinen kannanotto. Feministi Minja Koskela kirjoittaa blogissaan Bluestocking: "-- karvainen nainen näyttää patriarkaatille keskisormea ja horjuttaa siten tasapainoa, jossa naisen paikka on istua hänelle valettuun muottiin eikä venyttää muottia."

Naisten kauneusihanteissa ja ulkonäköpaineissa ei ole kyse vain henkilökohtaisista valinnoista.
Kauneusideaaleilla rakennetaan ja pidetään yllä sukupuolieroja. Kauneusihanteiden takana on kauneusteollisuus, jonka takana on kapitalistinen talousjärjestelmä ja patriarkaatti.

Kun Woolf vuonna 1929 kirjoitti teoksensa Omahuone, naisten yhteiskunnallisen vaikuttamisen esteenä oli mm. oman rahan ja tilan puute. Nainen oli taloudellisesti sidottu mieheen, aviopuolisoon tai sukulaismiehiin. Kirjailija Naomi Wolf kirjoittaa teoksessaan The Beauty Myth (1991), että vaikka nykynainen olisi taloudellisesti vapaa, kauneusteollisuus pitää naisen peilin ääressä ja poissa politikoimasta. Naisten ulkonäön hoito ei ole vain vaalimista, vaan se on ennen kaikkea vartiointia.

Naisten ulkonäköpaineista ja kauneusihanteista pitäisikin keskustella enemmän myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Viime aikoina aihetta ovat käsitelleet mm. toimittaja Anu Silfverberg  (Image) ja Sivumennen -podcastin toimittajat jaksossa Eläimellista rakkautta 13.6.2018.


4. Väittämä

On ankeaa huomata, miten samat vanhat, 1960- ja 70-lukujen kirjallisuudessa käsitellyt sukupuoliasetelmat vain toistuvat ja toistuvat Turusen taiteilijaromaanissa. 

Oikein. 

On ankeaa huomata, miten samat vanhat, 1960- ja 70-lukujen kirjallisuudessa käsitellyt sukupuoliasetelmat vain toistuvat ja toistuvat maailmassa.

On ankeaa myös huomata, miten samat vanhat, 1960- ja 70-lukujen kirjallisuuskäsitykset vain toistuvat ja toistuvat kirjallisuudessa.

On ankeaa huomata, miten miehisiä kirjallisuusinstituutiot yhä edelleen ovat.

Muutama vuosi sitten kirjailija ja kääntäjä Aura Sevón laski, kuinka moni Parnasson (5/2014) kritiikeistä käsitteli miesten ja kuinka moni naisten kirjoittamia kirjoja. Tulos oli miesten eduksi niin ylivoimainen, että sekä Helsingin Sanomissa  että Parnassossa jouduttiin pohtimaan tilanteelle selityksiä.

HS:n kulttuuritoimittaja Antti Majander teki Sevónin laskelman herättämän kohun innoittamana omat laskelmansa: Kaikista vuoden aikana Helsingin Sanomissa arvosteltujen kirjojen tekijöistä 64 oli miehiä ja 36 naisia. Kritiikeistä 72 oli miesten ja vain 28 naisten kirjoittamaa.

Turusen romaanin päähenkilö astuu edellä kuvattuun maskuliinisen vallan ja estetiikan kyllästämään maailmaan. Taiteen ulkopuolisessa maailmassa hän on ollut outo, ulkopuolinen, pariutumaton yksinäinen nainen. Mutta vapautta sukupuolirooleista ja -odotuksista ei ole luvassa kirjallisissa maailmassakaan. Päin vastoin. Kukaan ei ole kiinnostunut naiskirjailijan teoksesta. Eritoten kun hänen aiheenaan on maailman tylsin, eli nuoren naisen kasvutarina.


5. Väittämä

Turusen kuvaamassa Suomessa miehet lukevat pelkästään sotakirjoja, poikkeuksena intellektuellimiehet, jotka silti lukevat vain toisten miesten miehistä kertovia kirjoja. 

Oikein.

Miehet lukevat eniten dekkareita, sotakirjoja ja huumoria, kertoo Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Katriina Jaakkola. (IL 28.10.2008)

Tilastokeskuksen mukaan 2/3 suomalaismiehistä lukee vain miesten kirjoittamia kirjoja.      

Kirjailija Jukka Laajarinne tunnustaa blogissaan, että hän lukee miesten kirjoittamaa kirjallisuutta yli kolme kertaa niin paljon kuin naisten kirjoittamaa. Miksikö? Jostain syystä naisten kirjoittama kirjallisuus ei herätä spontaania innostusta Laajarinteessä.

Pitkän uran tehnyt, yli 80-vuotias amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuustoimittaja Gay Talese ei osannut nimetä ainuttakaan naiskirjailijaa, joka olisi tehnyt häneen vaikutuksen. (The Guardian 3.4.2016)

Suomessa miehet ovat perinteisesti kirjoittaneet sodasta ja yhteiskunnallisista aiheista, presidenteistä ja urheilusta, kuten Sivuhenkilön kertojakin toteaa, ja naiset perheestä ja ihmissuhteista. Muutosta on kuitenkin tapahtunut: Runeberg-palkintoraadin jäsen Ann-Christine Snickars toteaa Kiiltomadon pääkirjoituksessa 10.1.2012, että kirjallisuudessa osat ovat vaihtuneet; naiset kirjoittavat yhä enemmän sodasta ja miehet tunteista. Hyvä juttu siis, vai?

No ehkei pelkästään. Se, että naiset kirjoittavat nyt sodasta, ei poista sitä tosiasiaa, että koti, perhe, ihmissuhteet ja kasvutarinat nähdään edelleen aiheina jotenkin vähempiarvoisina, aiheina, joiden kautta ei voi sanoa maailmasta ja olemassaolosta mitään yleispätevää.

Vai miten pitäisi tulkita vuoden 2011 Finlandia-palkintoraadin puheenjohtaja Hannu Marttilan ihastunut lausahdus: "Ehkä on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta."

Tämä siis sen jälkeen, kun Marttila oli todennut, että kirjavuosi 2011 muistetaan Suomen viime sotia käsittelevän kaunokirjallisuuden sukupolven- ja myös sukupuolenvaihdoksesta.

Tässä oma tulkintani: Naisetkin kirjoittavat vihdoin sodasta. Naisetkin kirjoittavat vihdoin kirjallisuutta (eikä sitä saamarin naiskirjallisuutta jota ainakaan kukaan mies ei lue!).


6. Väittämä

Oudosti tilanne on jopa ahdistavampi, koska taistelevan feministin sijaan kirjassa puhuu ääni, joka kertoo etsivänsä isähahmon hyväksyntää.

Oikein ja väärin.

Kriitikolla ei ole helppoa. Juuri kun olemme kuulleet, että nainenkin saa olla vihainen, sanavalmis,  rietas ja toimiva (ks. esim. Arja Tiainen, Anja Kauranen, Sofi Oksanen... ) eteemme tossuttelee  Sivuhenkilön yksinäinen ja vieraantunut, kotona nysväävä itsesäälinen antisankari, joka hakee hyväksyntää miehiltä, siis juuri niiltä joiden takia on tuossa jamassa.

Ei ihme, että tekee mieli kysyä, mikä sitä riivaa.
(Ja lisäksi: Miksi se on niin passiivinen? Miksi se ei riehu ja karju? Suuttuisi edes! Miksi se käyttää tuollaisia iän ikuisia naisellisia keinoja kuten vaikenemista, salavihoittelua, loukkaantumista ja käpertymistä omaan pieneen maailmaansa? Että jaksaakin rypeä!)

Jean Rhysin romaaneissa tavataan Sivuhenkilön kertojan sukulaissielu, ns. Rhys-nainen; epätoivoinen, masentunut, itkuherkkä, sopeutumaton antisankari, joka häpeää itseään ja kohtaloaan. Rhysin romaaneissa päähenkilöt ovat kodittomia ja elävät satunnaisten miesystävien ja tuttavien avustusten turvin halvoissa hotellihuoneissa, joiden ankeus ja rumuus rinnastuu päähenkilöiden mielessä heidän elämäänsä. Rhys-naisia leimaa alemmuudentunto mutta myös uhma; jollain tavalla he kokevat itse valinneensa elämänsä tai ainakin jättäneet valitsematta sen sovinnaisen vaihtoehdon.

Rhysin romaanien naiskuva oli edellä aikaansa, ja synkät ja valittavat naiset herättivät lukijoissa torjuntaa. Myöhempi lukeva yleisö on kyllä sitten saanut tottua synkkiin, valittaviin ja itsesäälisiin mieshahmoihin, mutta samanlaiset naishahmot ovat edelleen kirjallisuudessa poikkeuksia.

Kriitikko Matti Mäkelä pohtii Marja Björkin romaanin Lainaa vain arviossaan, miksi Björkin romaanin päähenkilö Eeva tuntuu hänestä vain "hankalalta" ihmiseltä, vaikka kirjallisuuden miespessimistien seurassa Mäkelälle tulee "jylhä, syvällinen olo".

Sitä on hyvä pohtia. Maku ja mieltymys ovat enemmän oppimisen asioita kuin synnynnäisiä ominaisuuksia. Jokainen uudenlainen, kuvastosta poikkeava ja vähäänkään ristiriitainen naishahmo hämmentää. (Voiko feministi meikata? Voiko sukupuolirooleja- ja odotuksia kritisoiva henkilö janota kehuja ulkonäöstään?)

Isähahmo; ks. esim. taideinstituutio, portinvartijat, sisäistetty miehinen katse

Ja vielä: Eikö taisteleva feminismi on niin last season?


7. Väittämä

Onko kirjan sivuilla julkaistu lista sitten jonkinlainen avain kirjailijan omaan tyyliin? Ei todellakaan. Charlotte Brontën runsaat, tunnekuohuiset kuvailut ovat kaikessa 1800-lukulaisuudessaan kuin avantgardea tähän 2000-luvun suomiproosaan verrattuna, puhumattakaan Woolfin, Rhysin tai Duras’n tapaisista tärkeistä uudistajista.

Väärin.

Joskus käy niin, että teosta lukiessaan kriitikko huomaa: "Tässä ei ole sitä mitä siinä haluaisin olevan" - ja loukkaantuu, eikä suostu näkemään mitä teoksessa on.

Ehkäpä näin on käynyt myös kriitikko Säntille, joka ei löydä Sivuhenkilöstä haluamaansa avantgardea eikä uudistajaa. Siksipä Säntti ei myöskään näe mitään yhteyttä Sivuhenkilön ja kertojan listaamien naisten kirjoittamien romaanien välillä.

Teoksen tulkinta on teoriassa helppoa: lähdetään katsomaan mitä teoksessa on, ja minkälaisia "avaimia" teos tarjoaa lukijalle. Näin Sänttikin on tehnyt, eli valinnut yhdeksi tulkinnalliseksi koordinaatiksi päähenkilön laatiman listan tärkeistä teoksista. Mutta sitten jotain menee pieleen: Säntti lähtee etsimään (tai pikemminkin vaatimaan) tyylillistä yhteyttä, vaikka - niin kuin hän moneen otteeseen toteaa - Sivuhenkilö on ilmaisultaan lähempänä suomiproosaa kuin englantilaista avantgardea tai ranskalaista naiskirjoitusta.

Kun puhutaan kirjailijan tyylistä, tarkoitetaan yleensä teoksen esitystapaa ja kieltä. Teosten välinen yhteys ja dialogi voi kuitenkin olla paljon muutakin.

Koska Säntti ei suostu katsomaan tyyliä pidemmälle, hän ei näe, että Sivuhenkilö on selkeästi sisarteos sekä Woolfin teokselle Omahuone, että Rhysin romaaneille, ennen kaikkea teoksille Herra MacKenzien jälkeen (1929)  ja Huomenta, keskiyö (1939).  Säntin mukaan kaikille Sivuhenkilössä mainituille kirjailijoille tyyli on sisältöä, mutta Sivuhenkilön “kielen tasaisuus” ehkä vain “tarkoitus välittää jonkinlaista puutuneisuutta ja masennusfiltteriä.” Säntti on (tietämättään) lähellä jotain oleellista kun hän toteaa: “Vähän kuin ihmisen päälle olisi vedetty kokolattiamatto tai elämäniloa eristävä patriarkaatti-parketti.”

Mitä kriitikko ei näe?
Miksi Sivuhenkilön kielellinen “kokolattiamatto” ei voisi edustaa muotoa, joka on sisältöä?

Tietenkään kokolattiamatossa ei ole samaa “tyyliä” tai hohtoa kuin Helené Cixous’n raivokkaissa, räjähtävissä ja tulvivissa kielikuvissa, mutta toisaalta eikö se kuvaa osuvasti hapetonta, umpioitua tilaa, josta käsin Sivuhenkilön että esimerkiksi Rhysin romaanien sankarit puhuvat.

Kielen tasaisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi Sivuhenkilö herättää vahvoja ruumillisia tuntemuksia. Satiirin ja koomisiksi kärjistettyjen henkilöhahmojen ja tilanteiden alle kätkeytyy traaginen Cixous’n nimeämä “pimeä manner”; sensuroitu, “takavarikoitu naisen ruumis”, äänettömien ja tukahdettujen naisten todellisuus.

Turunen on kertonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että  Sivuhenkilöä kirjoittaessa häntä kiinnosti "emotionaalinen totuus"; hän halusi kirjoittaa niin, että asiat ovat tunnetasolla tunnistettavia.  Tässä Turunen on onnistunut; lukijapalautteen ja kritiikkien perusteella Sivuhenkilö on joko herättänyt ärtymystä tai ihastusta.

Sivuhenkilöä olisikin mielekästä tarkastella affektiteorian näkökulmasta; minkälaisia tunteita ja tunnekokemuksia teos lukijassa herättää ja mihin ne tekstissä paikantuvat. Etenkin feministinen tutkimus on ollut kiinnostunut affektitutkimuksesta, joka huomioi myös taideteoksen kokijassa herättämät keholliset tuntemukset.


8. Väittämä

Lukijana voi tuntea, kuinka teksti hetkeksi vapautuu ja kohoaa, ivailee puunlatvasta katsoen miesten tärkeilylle ja heikkoudelle. Se on vihaisuutta, jota on helpompi käsitellä ja ymmärtää kuin moninkertaisesti käpertynyttä tuskailua.

Oikein ja väärin.

Kriitikko Säntin mukaan tekstin vihaisuutta on helpompi käsitellä kuin tuskailua. Kriitikko ei ole ajatuksineen yksin; vihaisuuteen näyttää moni mieslukija samaistuvan. Esimerkiksi kirjailija Joonas Konstig kaipaa kirjailija Erno Paasilinnaa, joka oli Konstigin mielestä sekä viisas että vihainen mies. Konstig sanoo lähes suoraan, että kirjallisuudessa vihainen mies on synonyymi viisaalle miehelle:

"Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja."

Miksi vihaa sitten on helpompi käsitellä kuin tuskailua? Onko tämä joku universaali kokemus?

Tuskinpa vain. Tutkimusten mukaan miesten aggressio on useimmiten suoraa, ulkoista, kun taas naiselle on ominaista epäsuora, sisäänpäin kääntynyt aggressio. (Elina Reenkola: Nainen ja viha. 2008)

Lähes puolet suomalaisista kääntää vihan sisäiseksi tuskailuksi ja itsensä mitätöinniksi. Silti me luemme tällä tavoin reagoivista sankareista vain harvoin.

Mitä kriitikko oikeastaan siis sanoo, kun hän kirjoittaa "Se on vihaisuutta, jota on helpompi käsitellä ja ymmärtää kuin moninkertaisesti käpertynyttä tuskailua."

Ettei vain vaatisi, että kirjailijan pitäisi kirjoittaa sankari, joka reagoi kuin (tilastojen) mies, jotta miesoletettu kriitikko ymmärtäisi ja pystyisi käsittelemään teosta?

9. Väittämä

Tämän kirjan kohdella stereotypiat yhdistyvät tuttuun realistiseen proosatyyliin ja synkeään itsetarkasteluun, jossa minän ongelmat ovat kaikkien naisten yhteisiä ongelmia

Oikein ja väärin.

Toisin kuin kriitikko väittää Turusen kieli ei ole realistista, vaan erityisen tyyliteltyä, lakonista ja hiottua. Realistinen kieli ei ole kohosteista, eli siihen ei kiinnitä huomiota. Turusen tyyli vaatii huomiota.

Synkeä itsetarkastelu on kirjallisena lajina perinteisesti kuulunut miesten kirjoittamille miespuolisille romaanihenkilöille. Näiden romaanien päähenkilöt ovat lähes poikkeuksetta kyynisiä, elämään kyllästyneitä misantrooppeja, jotka kokevat, etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta vaikka ovat omasta mielestään lahjakkaampia kuin heitä paremmin pärjänneet. Kaiken lisäksi nämä sankarit näkevät elämän kulissien läpi sen todelliseen ytimeen, jossa ei ole muuta kuin tyhjyys. Tällaisten romaanien kirjailijoita sanotaan eksistentialisteiksi ja heitä pidetään universaalin todellisuuden ylivoimaisina kuvaajina. (Ja tässä kohtaa unohdetaan kysyä kenen todellisuuden ja miksi toisen sukupuolen "todellisuus" koetaan universaaliksi todellisuudeksi.)

Tässä muutama esimerkki synkeästä miehisestä itsetarkastelusta:

Herman Hesse: Arosusi
Fjedor Dostojevski: Kellariloukko
Thomas Bernhardt: Haaskio
Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi
August Strindberg: Hullun puolustuspuhe
André Gide: Moraaliton
Jean-Paul Sartre: Inho
Albert Camus: Putoaminen
Saul Bellow: Herzog
Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni
Henrik Tikkanen: Mariankatu

Kuinka monta naisten kirjoittamaa naispuolisen romaanihenkilön synkeää itsetarkastelua tiedät?


10. Väittämä

Näitä edelleen ajankohtaisia aiheita voisi lähestyä rohkeasti, vihaisesti, katkerasti, vittuilevasti ja monipuolisesti myös esseessä, manifestissa tai muistelmatekstissä.

Oikein ja väärin.

Toki voi lähestyä monella tavalla. Kriitikko ei kuitenkaan tunnu huomaavan, että hän ehdottaa adverbejä, jotka perinteisesti on tulkittu maskuliisina. Tuntuukin, että kriitikko ei ole ymmärtänyt Sivuhenkilön feminististä ja feminiinistä manifestaatiota. Kriitikko voisi tunnustaa teoksen merkityksen ja feminismin, jos teos täyttäisi nuo kriitikon ehdottamat perinteisesti maskuliiniseksi mielletyt arvot.