Matkaystävän väärinluennat I
 |
| Kuvassa kempeleläisiä lestadiolaisia Keminmaan Suviseuroissa 1980. |
Tässä blogikirjoituksessa käsittelen Helena Ruuskan Helsingin Sanomiin kirjoittamaa kritiikkiä Suvi Ratisen esikoisromaanista Matkaystävä. Myöhemmin ilmestyvässä osassa Matkaystävän väärinluennat II, käsittelen yleisemmin uskonyhteisökertomusten vastaanottoa.
Kirjallisuusblogeissa ja muun muassa Helsingin Sanomien kritiikissä Matkaystävää on luettu ensi sijaisesti lestadiolaisuuden kuvauksena, osana uskonyhteisökertomuksia, mitä se myös on. (1) Lukutapa kuitenkin ohittaa monia romaanin aiheita, ja pahimmillaan typistää tulkintaa, jolloin romaania luetaan ikään kuin se kertoisi vain “niistä”, (uskovaisista, “lahkolaisista”, lestadiolaisista…) ei “meistä”, valtakulttuurin edustajista tai valtakulttuurista.
Itseäni kiinnostaakin, miten toiseudesta kertova teos tulee luetuksi “toisena”.
Toiseus
Kirjailija Suvi Ratisen esikoisromaanissa Matkaystävä on kohtaus, jossa vanhoillislestadiolainen perhe katsoo ystäväperheen luona matkavideoita Saudi-Arabiasta. Videolla näkyy rukoilemaan polvistuneita ja niqabiin pukeutuneita ihmisiä. Lestadiolaiset päivittelevät heidän mielestään monimutkaista uskonnon harjoittamista ja toisuskoisten naisten rajoitetun tuntuista elämää:
"Ne naiset elävät siellä aivan alistettuina, joutuvat käyttämään tuollaisia huntuja." - - "Ne ei saa mennä mihinkään kodin ulkopuolelle ilman noita kaapujaan." "On se kamalaa", Saarisen Pirjo sanoo. Kaikki aikuiset pyörittelevät päätään, eikä kukaan enää naura."
Matkaystävän vanhoillislestadiolaisille islaminusko näyttäytyy rajoitusten ja kieltojen sanelemalta kummalliselta uskomusjärjestelmältä, oma usko sen sijaan vapaana ja henkilökohtaisena valintana:
"Onneksi me saadaan täällä Suomessa uskoa ja elää vapaasti", äiti sanoo. "Eikä tarvitse elää kenenkään komennon mukaan."
Kohtaus on koominen(2) ja kiusallisen osuva; patriarkaalisena pidetyn uskonyhteisön naiset nyt siinä kauhistelevat toisen patriarkaalisena pidetyn uskonnon naisten asemaa, mutta ovat sokeita oman uskon valtarakenteille.
Noinhan minäkin, vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvanut, kummastelin vapaakirkolliseen seurakuntaan kuuluvan lapsuudenystäväni uskonnon harjoittamista, vaikka samaan aikaan ei-lestadiolaiset kyselivät ja olettivat mitä omituisempia asioita omasta uskostani. Oma positioni “toisena” ei estänyt minua toiseuttamasta muita, toisenlaisia. Valitettavasti kummastelu ei myöskään jäänyt vain lapsuuteen, vastaavanlaisia tilanteita löytyy lisää, ajallisesti yhä lähempää.
Matkaystävä on romaani toiseudesta ja toiseuden synnyttämästä häpeästä. Romaani kuvaa vanhoillislestadiolaisuudessa kasvaneen nuoren naisen pyristelyä irti lestadiolaisesta identiteetistä ja yritystä sopeutua valtakulttuuriin. Päähenkilön lestadiolaisuus on valtakulttuurin näkökulmasta outoa ja naurettavaa. Siksi päähenkilö haluaa olla kuin kaikki muut, nuo “tavalliset suomalaiset”, jotka tietävät mikä on Popeda ja minkälaisista laseista juodaan boolia.
Ratinen kuvaa tarkasti ja komedian keinoin toiseuttavaa katsetta. Romaanin koomisuus rakentuu pitkälti Matkaystävän lestadiolaisten kaksoispositioon; omiensa joukossa he ovat niitä jotka toiseuttavat (ja ennen kaikkea muita vähemmistöjä), mutta valtaväestön joukossa niitä, joita toiseutetaan.
Vaikka romaanin minäkertoja irrottautuu lestadiolaisuudesta ja “haluaa olla hyväksymässä” “maailman tavat”, lestadiolainen katse pysyy hänessä ja hän arvioi jatkuvasti kaiken kokemansa suhteessa lestadiolaisuuteen:
“Tuijotan ihmisiä tiskin toisella puolella. Ne tuntuvat kuin eri rodun edustajilta, vaikka olisivat tuttujakin, joitakin meidän koulusta. Maantiedon opettajakin on käynyt jo kaksi kertaa. - - Haluan olla hyväksymässä alkoholinkäytön ja humalaiset ihmiset, jankutan itselleni. Tuntuu vaikealta, mutta pakotan naamani hymyilemään.”
Viikonloppuisin kebabravintololassa työskentelevä päähenkilö joutuu ensimmäistä kertaa elämässään tekemisiin humalaisten kanssa. Yön aikana ravintolaan tulee toinen toistaan päihtyneempiä asiakkaita. Päähenkilö yrittää suhtautua vapaamielisesti valtaväestön alkoholinkäyttöön, mutta ei kuitenkaan voi olla vähän paheksumatta: “Maantiedon opettajakin on käynyt jo kaksi kertaa.”
Matkaystävä näyttää, kuinka vaikea on irroittautua sisäistetystä kulttuurisesta katseesta, omasta tavasta tarkastella maailmaa. Tietoinen minäni voi päättää suhtautua asioihin uudella tavalla, mutta tunteet, asenteet ja reaktiot pysyvät vanhassa vielä pitkään.
Toiseuttamiseen, tapaan arvottaa ja tulkita omasta kulttuurista ja näkökulmasta käsin toisenlaisia ihmisiä ja kulttuureja eivät syyllisty vain suljetuissa (uskonnollisissa) yhteisöissä elävät. Kyllä siihen jollain tavalla sortuvat kaikki, valitettavasti myös suuren päivälehden kriitikot. Arkipäivän nurkkakuntaisuus muuttuu ongelmalliseksi ja sortavaksi toiseuttamiseksi, kun siihen liittyy yhteiskunnallisia valtapositioita ja hierarkioita.
Matkaystävää luonnehditaan kirjan takakannessa "riipaisevan hauskaksi". Minustakin romaani on tärkeästä aiheestaan ja vakavasta pohjavireestään huolimatta (tai juuri siksi) hauska. Tunnistan sieltä paljon vanhoillislestadiolaisuudesta tuttua huumoria ja itseironiaa, jota ei ole aikaisemmin kirjallisuudessa juuri sanoitettu.(3)
Romaanin koomisuus näyttäytyy kuitenkin hyvin erilaisessa valossa Helena Ruuskan kirjoittamassa Matkaystävän arviossa.(4) Ruuskan mielestä on pikemminkin surullista kuin hauskaa, “että nuoren naisen pitää ottaa kiinni 18 vuoden viive, miten nykymaailmassa eletään.” Ruuska myös kritisoi Matkaystävän tapaa esittää lestadiolaisuus — “kaikki kliseet on tarkasti jälleen kerran lueteltu” — ja epäilee, että tarkoituksena on kenties nauraa romaanin näyttämälle kuvalle “lahkolaisuudesta”, jossa “katsotaan muumien sijaan vanhempien häävideota”.
Tavallaan Ruuska on hyvän asialla. On tärkeää pohtia minkälaista kuvaa vähemmistöistä toistetaan ja tuotetaan. Minunkaan mielestäni ei ole (pääsääntöisesti) oikein nauraa vähemmistöille ja toistaa kliseitä, mutta en näe niitä Ratisen romaanin ongelmina tai edes keskeisinä piirteinä. Lestadiolaisuutta ei mielestäni ole romaanissa kuvattu stereotyyppisesti vaan poikkeuksellisen tuoreesti.(5)
Olen Ruuskan kanssa eri mieltä myös siitä, mille ja kenen kanssa Matkaystävässä nauretaan. Romaanin huumori osuu yhtä lailla valtakulttuuriin kuin lestadiolaisiin, ja pikemminkin toimintatapoihin ja ennakkoluuloihin kuin uskonnolliseen vakaumukseen.
Huumori on keino ottaa oma tarina ja oman kulttuurin esitystapa haltuun. Parhaimmillaan huumori haastaa käsityksiämme vähemmistö- ja valtakulttuureista ja vaatii katsomaan tuttuja asioita toisin.
Ilmeisesti Ruuskan mielestä lestadiolaisuudessa ei ole mitään hauskaa. Kriitikko säälii "tyttöparkaa", jolle nauretaan tämän "lahkolaisuuden" takia, mutta ennen kaikkea kriitikkoa surettaa tyttöparan kohtalo; kasvaa nyt lestadiolaisessa kulttuurissa ja jäädä paitsi kaikesta siitä mihin "normaalit" nuoret kasvavat.
Kriitikko ei huomaa, että Matkaystävän kuva nykysuomalaisuudesta, ja toisaalta päähenkilön halu olla "tavallinen suomalainen" on vähintäänkin arveluttava. Päähenkilö tutustuu valtakulttuuriin sen kaikkein epämiellyttävimpien ilmentymien kautta. Hän siivoaa yökerhossa humalaisten oksennuksia ja kuselle haisevia miestenvessoja, ja myy viikonloppuiltaisin kebabia humalassa rähinöiville asiakkaille.
Voisi kuvitella, että kaikenlaiset halut katoavat tuollaisissa kohtaamisissa, mutta päähenkilö tavoittelee nykysuomalaisuutta samalla pieteetillä, millä pohti lestadiolaisena peitepuikon ja peitevärin synnillisyyttä. Hän haluaa "olla hyväksymässä" ehdoitta, analysoimatta. Hän ei pohdi, mitä muuta "tavallinen suomalaisuus" on, miksi hänellä ei ole toisenlaisia esityksiä nykysuomalaisuudesta, tai minkälaista elämää "tavalliset suomalaiset" elävät silloin, kun eivät ole humalassa baarissa tai kebabjonossa.
"Suomalaiskulttuuri" esitetään romaanissa yhtenäisenä, yleisimpien suomalaiskliseiden kautta. Samalla mekanismilla, jolla lestadiolaisuus, tai mikä tahansa vähemmistö typistetään erilaisissa populaarikulttuurin representaatioissa tai somekeskusteluissa muutamaan ilmeiseen ominaisuuteen. En tulkitse tätä "vahingoksi", kirjailijan huolimattomuudeksi tai mustavalkoisuudeksi, vaan luen sen kommenttina tapaan esittää vähemmistöjä.
Ruuska hyväksyy epäröimättä päähenkilön halun määrittyä tavallisena suomalaisena ja olla osa valtakulttuuria. Kriitikko ei kyseenalaista Matkaystävän esittämää "nykymaailmaa" ja sen mielekkyyttä, tai päähenkilön halun mielekkyyttä. "Nykymaailma" on sekä Matkaystävän päähenkilön että Ruuskan mielestä itsestäänselvästi tavoittelemisen arvoista ja parempaa kuin lestadiolainen vähemmistökulttuuri. Arvio siten toistaa Matkaystävän päähenkilön kokemuksen lestadiolaisuudesta toiseuttavana ja häpeällisenä identiteettinä.
Valtakulttuurin näkökulmasta romaania tulkitseva Ruuska(6) sivuuttaa monia oleellisia aiheita ja Matkaystävän monimielisen salanaurun. Itseasiassa Matkaystävän näyttämä "nykymaailma" ei vaikuta kovinkaan hehkeältä tai tavoittelemisen arvoiselta. Vai mitä mieltä pitäisi olla kohtauksesta, jossa päähenkilö opettaa vähän aikaa sitten lestadiolaisuuden jättäneelle entiselle ihastukselleen "nykymaailman" ihanuuksia?:
“Oletko katsonut Sinkkuelämää? kysyn.
Sinkkuelämää?
Sitä sarjaa.
Enpä ole tainnut.
Sulla on niin paljon hyvää näkemättä, kuiskaan ja silitän miehen niskaa. — Näytän sulle joskus.”
Ruuska ei näe, että romaani kertoo myös “heistä”, valtakulttuurin edustajista, ja nauraa kaikille heille/ meille, jotka eivät itse tajua nauraa omalle asemalleen, omalle kaiken kattavalle näkökulmalleen, rakastamilleen normaaliuksille, joista tulee naurettavuuksia kun niiden tilalle sijoitetaankin toisen kulttuurin vanhempien häävideot tai Lundian kirjahyllyyn rakennettu baarikaappi.
"Lahkolaisuus"
Ruuskalle vanhoillislestadiolaisuus(7) on lahkolaisuutta, ahdistavaa ja synkkää uskonnollisuutta. Lahkopuheellaan Ruuska toistaa median ylläpitämää negatiivista ja pitkälti 1950-1970-luvuille perustuvaa mielikuvaa lestadiolaisuudesta. Lahkodiskurssi onkin Ruuskan arviossa yksi toiseuttamisen tapa.
Kritiikki on journalistinen, tietoa välittävä teksti, joten vähintään faktatietojen pitäisi olla kunnossa. Ruuska olisikin pelkästään googlaamalla saanut selville, ettei lestadiolaisuus ole lahko, vaan luterilaisen kirkon herätysliike. Semanttista eroa oleellisempaa on kuitenkin lahkoon ja herätysliikkeeseen liittyvät konnotaatiot ja mielikuvat, joista kriitikon olisi suotavaa olla tietoinen.
Arkipuheessa lahko on värittynyt ja leimaava sana, jota käytetään lähinnä halventavassa, monoliittisessa ja toiseuttavassa merkityksessä. Tyypillisesti lahkolla laputetaan ristiriitainen, monimutkainen ja monenlaisista todellisuuksista koostuva yhteisö tietynlaiseksi, muka kaikille tunnistettavaksi todellisuudeksi.
Arkipuheessa lahko on värittynyt ja leimaava sana, jota käytetään lähinnä halventavassa, monoliittisessa ja toiseuttavassa merkityksessä. Tyypillisesti lahkolla laputetaan ristiriitainen, monimutkainen ja monenlaisista todellisuuksista koostuva yhteisö tietynlaiseksi, muka kaikille tunnistettavaksi todellisuudeksi.
Romaanissa lahko-nimitystä käyttävät ei-lestadiolaiset, ja yksinkertaistavassa merkityksessä. Poikaystävän rehtorina toimiva isä julistaa päähenkilön ensivierailulla: "Näitä pitäisi jotenkin rajoittaa näitä lahkoja joissa vain lisäännytään ihan tolkuttomasti". Kämppäkaveri puolestaan lukee lehdestä uutisen talousrikostutkinnasta, jossa yhtenä osapuolena on lestadiolainen yritysjohtaja ja tokaisee: "Nää kaikki lahkot on just tällasia." Tilanteet tuntuvat päähenkilöstä epämiellyttäviltä ja saavat hänet entisestään häpeämään ja piilottamaan taustaansa.
Kriitikko ei näe, miten romaani kommentoi ja kritisoi tällaista monoliittista leimaamista. Jos romaanissa muut henkilöt haukkuvat päähenkilöä lahkolaiseksi, ei kai ole romaanin tai kirjailijan tarkoitus, että lukijakin alkaa haukkumaan päähenkilöä lahkolaiseksi?
Myötätuntodiskurssi
Ruuskan arvio on sen verran lestadiolaisvihamielinen ja asenteellinen, ettei ole kovin osuvaa puhua arvion yhteydessä myötätuntodiskurssista.
Mutta ainakin kriitikko ilmoittaa surevansa, vaikka teksti ei surua ilmaise.
Ruuska kirjoittaa: "Voi toki olla koomista, että nuoren naisen pitää ottaa kiinni 18 vuoden viive, miten nykymaailmassa eletään. Minusta se on lähinnä surullista."
Kyky myötätuntoon on ehdottomasti ihmisen (ja monien muidenkin eläinten) yksi kauneimpia ja arvokkaimpia ominaisuuksia. Myötätunnon ilmaiseminen koetaan lähes poikkeuksetta hyväksyttävänä. Toisten surun ja kärsimyksen tunnistaminen ja toisten tunteisiin eläytyminen ovat ominaisuuksia, joiden ajatellaan lisäävän ymmärrystä yksilöiden ja ryhmien välillä.
Mutta myötätunto voi myös toiseuttaa ja ylläpitää valta-asetelmia. Toisesta voi tulla kohde omille tunteille, jolloin surraan toisen vuoksi ja uhriutetaan toinen.(8) Myötätuntoiseen asenteeseen voi myös kätkeytyä ennakkoluuloja ja rasistisia käsityksiä, kun jokin vähemmistö esitetään yhtenäisenä ryhmänä ja tietynlaisena toistuvan puhe- ja esitystavan kautta.
Yksi viime vuosien paraatiesimerkki hyvää tarkoittavasta mutta epäonnistuneesta yrityksestä asettua toisen asemaan on Jari Tervon romaani Layla. (9) Omasta mielestään Tervo puolusti "hyväksikäytettyjä ja sorrettuja naisia", mutta tosiasiassa vahvisti stereotyyppisiä käsityksiä musliminaisista alistettuina ja miesten sorron kohteina.
Samanlaista epäonnista, jo lähtökohtiinsa karahtavaa sankaruutta on myös Matkaystävän arviossa.
Kun kriitikko ilmaisee surevansa päähenkilöä ja tämän elämätöntä elämää — kahdeksaatoista vuotta, jotka päähenkilö nyt aikuisena joutuu kirimään kiinni saadakseen edes jonkinlaisen käsityksen "nykymaailmasta" — hän näkee päähenkilön pelkästään ankaran uskonnollisen yhteisön, "ahdistavan lahkon" uhrina. Kriitikosta tuntuu pahalta, kun tytölle (tämän outoudelle) nauretaan, mutta hän ei huomaa että outous tuotetaan valtakulttuurin katseessa. (Ja että hän itse arviossaan osallistuu uusintamiseen.)
Uhritulkinta on kummallinen, sillä päähenkilön lapsuus esitetään lestadiolaiskertomukseksi harvinaisen onnellisena ja tapahtuma- ja tavararikkaana.(10) Matkaystävän Suviseurat muistuttaakin yhteisöllisyydessään ja vapaina liikkuvine lapsilaumoineen Astrid Lingrenin lastenkirjojen maailmaa. Teini-ikäiselle päähenkilölle uskonveli tuo saarnamatkoilta Amerikasta Leviksiä paljon ennen kuin ei-lestadiolaiset luokkalaiset saavat omansa. Päähenkilöllä on jopa normaali, hyvä suhde vanhempiinsa. Lestadiolaisuudesta irtauduttuaankin päähenkilö haikailee Suviseuroista tutun lämpimän ja turvallisena muistuvan puuhakkeen tuoksuun.
Tällaista haikailua kriitikko ei kuitenkaan voi ymmärtää. Ylipäänsä hän ei voi ymmärtää mitään, mikä ei vahvista hänen ennakkoluulojaan.
Ruuska kirjoittaa: “Kiinnostavinta Ratisen esikoisessa on päähenkilön piinallinen identiteettikriisi. Hän pyrkii pois ahdistavasta lahkosta, mutta siitä huolimatta hän muistelee, miten suviseurat olivat jotain suurta ja Siionin virret turvallisia.”
Tässä kriitikolle avautuisi mahdollisuus tarkastella aihetta ja omaa positiotaan monipuolisemmin ja syvemmin. Hän voisi pohtia "piinallista identiteettikriisiä" enemmän kuin kahden virkkeen verran, onhan aihe kriitikon mielestä romaanissa "kiinnostavinta". Mutta Ruuska takertuu uhritulkintaansa. Hänelle lestadiolaisuus on vain "ahdistava lahko", eikä hän voi käsittää, että "ahdistavassa lahkossa"(11) voi myös olla jotain suurta ja turvallista. (12)
Itket ja hyväksyt
Matkaystävässä kuvataan myös lestadiolaisyhteisön vallankäyttöä ja alistavia käytänteitä. Päähenkilö kokee identiteettiinsä ja elämäänsä kohdistuvat rajoitukset ja kontrollin etenkin kasvaessaan epäoikeudenmukaisena, mielivaltaisina ja sortavina. Hän tuntee ajoittain surua, ahdistusta, vihaa ja epätoivoa uskontoaan ja uskonnollista taustaryhmäänsä kohtaan, mutta useammin yhteyttä, turvallisuutta, läheisyyttä, kiintymystä ja ylpeyttäkin.
Tarkempi ja omista ennakkokäsityksistä vapaa luenta olisi paljastanut kriitikolle, ettei päähenkilön piinan syynä ensi sijaisesti ole vanhoillislestadiolaisuus, "lahkolaisuus", vaan häpeä toiseudesta. Syynä on tarkasti ottaen "nykymaailma", jossa nauretaan erilaisuudelle, uskonnoille ja kulttuuriselle kömpelyydelle. Päähenkilön häpeä syntyy toisten ja toiseuttavassa katseessa; luokkakaveri Raisan, joka "ei voi sietää uskontoja", tai söpön kurssikaverin, joka ei voisi koskaan seurustella lestadiolaisen kanssa, koska "meidän perhehän kuolis nauruun”.
Romaanin lopussa päähenkilö päätyy Berliiniin, jossa hän tuntee itsensä viimein vapaaksi. Kukaan ei tunnista hänen "häpeällistä" taustaansa, eikä päähenkilön tarvitse "torjua ympäriltä tihkuvaa halveksuntaa, koettaa suojautua siltä."
Berliinissä päähenkilö tutustuu siirtolaistaustaisiin saksalaisiin, joiden kertomuksissa menetetystä kotimaasta hän tunnistaa myös oman kaipuunsa(13):
"Ei siellä ollut kaikki huonosti, kämppis selittää vakavana. - Meillä oli siellä kiva lapsuus, minulla on ikävä sinne."
"Mutta se pysyy aina täällä, minäkin paukuttelen hellästi anorakkia sydämeni kohdalta ja haikea kaipaus lehahtaa mieleeni."
Romaani loppuu kohtaukseen, jossa päähenkilö vierailee Itä-Saksassa kasvaneen kämppiksensä kanssa DDR-museossa ja päättää alkaa kokoamaan omaa lestadiolaismuseota: "Kokoaisin tavaroita jotka kertovat Jumalan valtakunnan rakkaudesta:"
Häpeä on poissa, päähenkilö näkee toiseutensa ja menneisyytensä uudessa, arvostavassa valossa. Loppu on yksiselitteinen ja korostaa ja kunnioittaa eroa.
Ruuskan tulkinnassa on erilainen sävy: "Menneisyys on matkaystäväsi, halusit tai et, oppii romaanin nuori nainen." Ruuskan tulkinnassa korostuu pakko ja vastustaminen; vaikka et halua hyväksyä pakko on. (Lausemuotokin muistuttaa fraasia itket ja syöt.) Päähenkilön on huomattavasti helpompi hyväksyä lestadiolaisuuden arvokkaat ominaisuudet osaksi elämää kuin kriitikon.
Se asenne
Ruuskan arvio on esimerkki vanhan koulukunnan kritiikistä, jossa kriitikolla oli mahdollisuus mellastaa miten halusi. Ruuska ei toki ole rettelöitsijä, vaan hänen vallankäyttönsä Matkaystävän arviossa on paljon hienosyisempää ja näkyy aiheen käsittelyssä, sanavalinnoissa, affektiivisissa ilmauksissa, yleistyksissä ja epätarkkuuksissa.(14)
Kirjallisuuskritiikki on sekoitus mielipidekirjoitusta, journalistista tekstiä ja kaunokirjallisuutta. Se sallii tunteita, kärjistyksiä ja jopa asenteellisuutta enemmän kuin puhtaasti journalistinen teksti. Asenteellinen ja omille lähtökohdilleen sokea kritiikki vaikuttaa kuitenkin helposti ylimieliseltä ja jopa vähän yksinkertaiselta, ja sellaista on vaikea ottaa tosissaan.
Viime vuosina on kirjoitettu paljon kriitikon asemasta(15), mutta vähemmän asenteellisuudesta.
Itse ajattelen, että positiolla tarkoitetaan ensisijaisesti kriitikon kulttuurisia ja yhteiskunnallisia etuoikeuksia ja viitekehyksiä, kun taas asenne on tiedostamattomampi ja yksityisempi ja sillä on usein psykologiset motiivit ja syntyhistoriat, joita kritiikin lukija ei voi tietää.(16) Siksi tekstin asenteellisuuden osoittaminen on hankalaa, vaikka tekstin sävy tuntuisi avoimen vihamieliseltä. Asenteellisuuden osoittaminen vaatiikin usein kielitieteellistä sanojen nyanssien ja affektiivisten päätteiden ja ilmausten tarkastelua.
Kriitikolle ohjeeksi: Kriitikon olisi hyvä oman position ja asenteiden tunnistamisen ohella tiedostaa, minkälaisessa mediailmapiirissä, minkälaisten representaatioiden, käsitysten ja asenteiden keskellä itse kirjoittaa ja mitä vasten teos on kirjoitettu, ja miten kaikki nämä vaikuttavat omaan kirjoittamiseen ja tapaan tulkita maailmaa ja toisenlaista todellisuutta.
Viitteet:
(1) Toimittaja Arla Kanerva pitää uskonyhteisökertomuksia 2010-luvun kirjallisuustrendinä ja lestadiolaisuutta viime vuosien suosituimpana aiheena. Kanerva näkee lestadiolaiskertomusten suosion alkaneen Pauliina Rauhalan vuonna 2013 ilmestyneestä esikoisromaanista Taivaslaulu. Kanervan mukaan uskonyhteisökertomukset ovat tyypillisesti kirjoittajien omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia, esikoiskirjoja ja naisten kirjoittamia. Uskonyhteisökertomusten viimeaikaista suosiota on pohdittu mm. Helsingin Sanomien Kulttuuriosasto-podcastissa ja Ylen Kulttuuriykkösessä ja Kulttuuricocktail-sivulla.
Kirjallisuudentutkija Hanna-Leena Nissilä sijoittaa uskonyhteisökertomukset osaksi 2000-luvulla kotimaisessa kirjallisuudessa yleistynyttä monikulttuurisuuden ja toiseuden kuvausta ja monikulttuurisuudesta käytyä yhteiskunnallista keskustelua.
Nissilän näkökulma tuo uskonyhteisökertomusten tarkasteluun enemmän sävyjä ja syvyyttä kuin pelkästään ilmiötä yhteisön sisäisillä tekijöillä selittävät tulkinnat tai antropologiset luennat. Nostamalla kirjallisuuteen uskonnollisia teemoja ja yhteisöjä uskonyhteisökertomukset purkavat ja kommentoivat perinteisesti hyvin yhdenmukaisena ja sekulaarisena esitettyä suomalaisuutta. Ne myös haastavat tarkastelemaan valtakulttuurin tapaa katsoa vähemmistöjä.
Nissilän ehdottoma tulkinnallinen kehys on uskonyhteisökertomusten vastaanotossa useimmiten ohitettu. Teoksia ei ole juurikaan luettu osana vähemmistöjen kuvausta. Tämän on havainnut myös kirjailija Suvi Ratinen, joka Helsingin työväenopiston ja Nuoren Voiman Liiton Esikoiset esiin -seminaarissa kertoi, kuinka Matkaystävän luennoissa toiseuden kokemuksen käsittely on jäänyt huomiotta, mutta sen sijaan on keskitytty siihen, mitä teos sanoo lestadiolaisuudesta.
(2) Komedia perustuu tässä siihen, että lukija tunnistaa / jakaa mielikuvan vanhoillislestadiolaisuudesta patriarkaattisena ja alistavana uskonyhteisönä. Ratinen hyödyntää komedialle tyypillistä kaksoisvalotusta, jossa lukija / katsoja tajuaa henkilön sokeuden omalle tilanteelleen.
Kirjallisuudentutkija Hanna-Leena Nissilä sijoittaa uskonyhteisökertomukset osaksi 2000-luvulla kotimaisessa kirjallisuudessa yleistynyttä monikulttuurisuuden ja toiseuden kuvausta ja monikulttuurisuudesta käytyä yhteiskunnallista keskustelua.
Nissilän näkökulma tuo uskonyhteisökertomusten tarkasteluun enemmän sävyjä ja syvyyttä kuin pelkästään ilmiötä yhteisön sisäisillä tekijöillä selittävät tulkinnat tai antropologiset luennat. Nostamalla kirjallisuuteen uskonnollisia teemoja ja yhteisöjä uskonyhteisökertomukset purkavat ja kommentoivat perinteisesti hyvin yhdenmukaisena ja sekulaarisena esitettyä suomalaisuutta. Ne myös haastavat tarkastelemaan valtakulttuurin tapaa katsoa vähemmistöjä.
Nissilän ehdottoma tulkinnallinen kehys on uskonyhteisökertomusten vastaanotossa useimmiten ohitettu. Teoksia ei ole juurikaan luettu osana vähemmistöjen kuvausta. Tämän on havainnut myös kirjailija Suvi Ratinen, joka Helsingin työväenopiston ja Nuoren Voiman Liiton Esikoiset esiin -seminaarissa kertoi, kuinka Matkaystävän luennoissa toiseuden kokemuksen käsittely on jäänyt huomiotta, mutta sen sijaan on keskitytty siihen, mitä teos sanoo lestadiolaisuudesta.
(2) Komedia perustuu tässä siihen, että lukija tunnistaa / jakaa mielikuvan vanhoillislestadiolaisuudesta patriarkaattisena ja alistavana uskonyhteisönä. Ratinen hyödyntää komedialle tyypillistä kaksoisvalotusta, jossa lukija / katsoja tajuaa henkilön sokeuden omalle tilanteelleen.
(3) Matkaystävän huumorista ja lestadiolaisuudesta keskustellaan muun muassa etnisten lestadiolaisten Yönainen -podcastissa: https://soundcloud.com/user-557989438/puhetta-suvi-ratisen-romaanista-matkaystava-lestadiolaisesta-tyylista-ja-huumorista
(4) Helsingin Sanomat: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006069672.html
(5) Matkaystävän lestadiolaisuuden representaatiota on käsitelty muun muassa Yönainen -podcastissa.
(6) Ruuskalla on varmasti muitakin positioita, todennäköisesti myös vähemmistöpositioita, mutta kirjoitan vain kritiikkiin kirjoittautuneesta valtakulttuuria edustavasta näkökulmasta.
(7) Vanhoillislestadiolaisuus ei itseasiassa ole lahko vaan yksi luterilaisen kirkon viidestä herätysliikkeestä, joka on vielä jakaantunut useisiin opillisesti erilaisiin suuntauksiin.
(8) Sara Ahmed: Tunteiden kulttuuripolitiikka
(9) Silvia Hosseinin essee Kritiikissä (Kevät 2016)
(10) Yönainen -podcast
(11) Pääsääntöisesti vanhoillislestadiolaiset eivät koe yhteisöä ahdistavana vaan voimaannuttavana. Silti erilaisissa populaarikulttuurin representaatioissa yhteisö esitetään lähes aina vakavana, tummasävyisenä ja ilottomana. Ahdistavuus syntyy usein niissä tilanteissa, joissa yhteisön jäsen kyseenalaistaa tai laajentaa jotakin yhteisön käytäntöä, ajattelu- tai olemisentapaa.
(12) Matkaystävässä kuvataan myös lestadiolaisyhteisön vallankäyttöä ja alistavia käytänteitä, mutta väkivalta tai sortavat rakenteet eivät ole teoksen aihe. Jos kriitikko näkee ne keskeisinä aiheina, tarttuu niihin, hän tuo ne jostain muualta, teoksen ulkopuolisesta kontekstista. Jokin teoksen ulkopuolinen asenne värittääkin koko Ruuskan kritiikkiä.
(13) "Maanpakolaisuuden" diskurssi elää vanhoillislestadiolaisten lauluissa ja saarnoissa, ja rinnastus on kielellisesti relevantti. Monet entiset lestadiolaiset tuntevat kulttuurista koti-ikävää, ja kokevat, etteivät ole löytäneet "maailmasta" omaa yhteisöä tai samanhenkisiä ystäviä.
En ehkä kuitenkaan vertaisi länsimaalaisen varsin etuoikeutettua elämää viettäneen päähenkilön kulttuurisesta identiteetistä irrottautumisen kokemusta siirtolaisten ja pakolaisten kokemukseen. Vaikka uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvat, kuten vanhoillislestadiolaiset, usein tuntevat itsensä toiseutetuiksi, ovat he kuitenkin erittäin etuoikeutettuja. Esimerkiksi Matkaystävän päähenkilö on yhteisönsä ja siihen sidotun identiteettinsä jätettyäänkin edelleen osa yhteiskuntaa; hänellä on länsimaisen hyvinvointivaltion kansalaisuus, hän on valkoinen, korkeasti koulutettu, hänellä on työpaikka ja taloudellisesti turvattu tilanne, keskiluokkainen tausta. Vanhoillislestadiolaiset harvoin hylkäävät ei-lestadiolaiset perheenjäsenensä, vaan nämä ovat edelleen osa perhettä ja sukua, ja heitä autetaan ja tuetaan useimmiten lähes samalla tavalla kuin muitakin perheenjäseniä.
Tässä muutamia Siionin lauluja, joissa ollaan matkalla vieraalla maalla ja kaivataan todelliseen kotiin:
Mä ikävöitsen täältä: https://www.youtube.com/watch?v=dAE-e7VUeLg&t=77s
Nyt kodista laulun mä laulan: https://www.youtube.com/watch?v=JHwpPWzlNGI
Onnea oi verratonta: https://www.youtube.com/watch?v=pOEkW5ShkRY
Täältä halajaa mun sieluni: https://www.youtube.com/watch?v=2-415ksiBVc
On koti jonne myrskyt maan: https://www.youtube.com/watch?v=bc__1l7dIek&t=24s
Kuule sä köyhä matkamies: https://www.youtube.com/watch?v=auhfF4ltVPQ&t=49s
On lepopaikka suloinen: https://www.youtube.com/watch?v=cRvbJ2TFJd8&t=41s
(14) Jo mainitun lahkolaisuuden lisäksi Ruuska käyttää vanhoillislestadiolaisuudesta virheellistä nimitystä vanhalestadiolaisuus. Sana tuo lähinnä mieleen venäläiset klassikot, joissa puhutaan vanhauskoisista. (Ks. esim. Dostojevskin Idiootti) Asiavirheistä kolmas on Siionin virret. Vanhoillislestadiolaisilla on Siionin laulut, heränneillä eli körteillä Siionin virret. Pieniä huolimattomuuksia, mutta kun ne toistuvat kritiikistä toiseen, tulee ajatelleeksi, että kriitikko tarkistaa tietonsa toisista kritiikeistä.
(15) Esimerkiksi koreografi Sonya Lindfors on käsitellyt aihetta muun muassa Ruskeat Tytöt -mediassa, TOISEUS101-julkaisussa ja Jotkut taas väittävät -antologiassa, ja tehnyt näkyväksi suomalaisen kriitikkopiirien epätasa-arvoista tilannetta ja valkoisuuden hegemoniaa. Tutkija ja toimittaja Inka Rantakallio puolestaan pohtii Kritiikin Uutisissa kriitikon mahdollisuuksia kirjoittaa puolueettomasti ja monipuolisesti teoksista, joita ei ole tehty hänen viiteryhmälleen.
Sekä Lindfors että Rantakallio toivovat ennen kaikkea moniäänisempää ja taustoiltaan monipuolisempaa kriitikkokenttää, mutta myös valtakulttuuria edustavilta kriitikoilta syvällisempää oman aseman ja etuoikeuksien reflektointia etenkin kirjoittaessaan vähemmistöistä ja toiseudesta.
(16) Tätä pitäisi selvittää enemmän, mutta en tähän hätään löytänyt aineistoa.
(4) Helsingin Sanomat: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006069672.html
(5) Matkaystävän lestadiolaisuuden representaatiota on käsitelty muun muassa Yönainen -podcastissa.
(6) Ruuskalla on varmasti muitakin positioita, todennäköisesti myös vähemmistöpositioita, mutta kirjoitan vain kritiikkiin kirjoittautuneesta valtakulttuuria edustavasta näkökulmasta.
(7) Vanhoillislestadiolaisuus ei itseasiassa ole lahko vaan yksi luterilaisen kirkon viidestä herätysliikkeestä, joka on vielä jakaantunut useisiin opillisesti erilaisiin suuntauksiin.
(8) Sara Ahmed: Tunteiden kulttuuripolitiikka
(9) Silvia Hosseinin essee Kritiikissä (Kevät 2016)
(10) Yönainen -podcast
(11) Pääsääntöisesti vanhoillislestadiolaiset eivät koe yhteisöä ahdistavana vaan voimaannuttavana. Silti erilaisissa populaarikulttuurin representaatioissa yhteisö esitetään lähes aina vakavana, tummasävyisenä ja ilottomana. Ahdistavuus syntyy usein niissä tilanteissa, joissa yhteisön jäsen kyseenalaistaa tai laajentaa jotakin yhteisön käytäntöä, ajattelu- tai olemisentapaa.
(12) Matkaystävässä kuvataan myös lestadiolaisyhteisön vallankäyttöä ja alistavia käytänteitä, mutta väkivalta tai sortavat rakenteet eivät ole teoksen aihe. Jos kriitikko näkee ne keskeisinä aiheina, tarttuu niihin, hän tuo ne jostain muualta, teoksen ulkopuolisesta kontekstista. Jokin teoksen ulkopuolinen asenne värittääkin koko Ruuskan kritiikkiä.
(13) "Maanpakolaisuuden" diskurssi elää vanhoillislestadiolaisten lauluissa ja saarnoissa, ja rinnastus on kielellisesti relevantti. Monet entiset lestadiolaiset tuntevat kulttuurista koti-ikävää, ja kokevat, etteivät ole löytäneet "maailmasta" omaa yhteisöä tai samanhenkisiä ystäviä.
En ehkä kuitenkaan vertaisi länsimaalaisen varsin etuoikeutettua elämää viettäneen päähenkilön kulttuurisesta identiteetistä irrottautumisen kokemusta siirtolaisten ja pakolaisten kokemukseen. Vaikka uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvat, kuten vanhoillislestadiolaiset, usein tuntevat itsensä toiseutetuiksi, ovat he kuitenkin erittäin etuoikeutettuja. Esimerkiksi Matkaystävän päähenkilö on yhteisönsä ja siihen sidotun identiteettinsä jätettyäänkin edelleen osa yhteiskuntaa; hänellä on länsimaisen hyvinvointivaltion kansalaisuus, hän on valkoinen, korkeasti koulutettu, hänellä on työpaikka ja taloudellisesti turvattu tilanne, keskiluokkainen tausta. Vanhoillislestadiolaiset harvoin hylkäävät ei-lestadiolaiset perheenjäsenensä, vaan nämä ovat edelleen osa perhettä ja sukua, ja heitä autetaan ja tuetaan useimmiten lähes samalla tavalla kuin muitakin perheenjäseniä.
Tässä muutamia Siionin lauluja, joissa ollaan matkalla vieraalla maalla ja kaivataan todelliseen kotiin:
Mä ikävöitsen täältä: https://www.youtube.com/watch?v=dAE-e7VUeLg&t=77s
Nyt kodista laulun mä laulan: https://www.youtube.com/watch?v=JHwpPWzlNGI
Onnea oi verratonta: https://www.youtube.com/watch?v=pOEkW5ShkRY
Täältä halajaa mun sieluni: https://www.youtube.com/watch?v=2-415ksiBVc
On koti jonne myrskyt maan: https://www.youtube.com/watch?v=bc__1l7dIek&t=24s
Kuule sä köyhä matkamies: https://www.youtube.com/watch?v=auhfF4ltVPQ&t=49s
On lepopaikka suloinen: https://www.youtube.com/watch?v=cRvbJ2TFJd8&t=41s
(14) Jo mainitun lahkolaisuuden lisäksi Ruuska käyttää vanhoillislestadiolaisuudesta virheellistä nimitystä vanhalestadiolaisuus. Sana tuo lähinnä mieleen venäläiset klassikot, joissa puhutaan vanhauskoisista. (Ks. esim. Dostojevskin Idiootti) Asiavirheistä kolmas on Siionin virret. Vanhoillislestadiolaisilla on Siionin laulut, heränneillä eli körteillä Siionin virret. Pieniä huolimattomuuksia, mutta kun ne toistuvat kritiikistä toiseen, tulee ajatelleeksi, että kriitikko tarkistaa tietonsa toisista kritiikeistä.
(15) Esimerkiksi koreografi Sonya Lindfors on käsitellyt aihetta muun muassa Ruskeat Tytöt -mediassa, TOISEUS101-julkaisussa ja Jotkut taas väittävät -antologiassa, ja tehnyt näkyväksi suomalaisen kriitikkopiirien epätasa-arvoista tilannetta ja valkoisuuden hegemoniaa. Tutkija ja toimittaja Inka Rantakallio puolestaan pohtii Kritiikin Uutisissa kriitikon mahdollisuuksia kirjoittaa puolueettomasti ja monipuolisesti teoksista, joita ei ole tehty hänen viiteryhmälleen.
Sekä Lindfors että Rantakallio toivovat ennen kaikkea moniäänisempää ja taustoiltaan monipuolisempaa kriitikkokenttää, mutta myös valtakulttuuria edustavilta kriitikoilta syvällisempää oman aseman ja etuoikeuksien reflektointia etenkin kirjoittaessaan vähemmistöistä ja toiseudesta.
(16) Tätä pitäisi selvittää enemmän, mutta en tähän hätään löytänyt aineistoa.
Kommentit
Lähetä kommentti