Matkaystävän väärinluennat II

Kempeleläisiä vanhoillislestadiolaisia suviseuroissa.

                           Uskonyhteisökertomusten vastaanotosta

Viime vuosina on julkaistu useita kirjoittajien omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia kertomuksia uskonyhteisöistä. Valtaosa medianäkyvyyttä saaneista uskonyhteisökertomuksista kuvaa lestadiolaisen herätysliikkeen eri suuntauksia, erityisesti vanhoillislestadiolaisuutta ja esikoislestadiolaisuutta. Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva pitääkin uskonyhteisökertomuksia 2010-luvun kirjallisuustrendinä ja lestadiolaisuutta viime vuosien suosituimpana aiheena.(1)

Kanerva näkee lestadiolaiskertomusten suosion alkaneen Pauliina Rauhalan vuonna 2013 ilmestyneestä esikoisromaanista Taivaslaulu, joka kuvaa naisen asemaa ehkäisykielteisessä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Taivaslaulu sai ilmestyessään valtavasti mediahuomiota ja oli myyntimenestys. Kiinnostusta lisäsi varmasti myös pari vuotta aikaisemmin julkisuuteen noussut vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ilmennyt lasten hyväksikäyttö ja sen peittely.

Taivaslaulu avasi näkymän vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ja kulttuuriin. Teosta luettiin todenmukaisena kuvauksena sisäänpäinkääntyneestä, patriarkaaisesta yhteisöstä ja sen ongelmista. Romaanin päähenkilöiden vaikeudet, etenkin perheen äidin Viljan uupumus, tulkittiin suorana seurauksena vanhoillislestadiolaiseen uskoon oleellisesti kuuluvasta “ehkäisykiellosta”. 

Vaikka Taivaslaulun aihe nähtiin pitkälti vain yhteisön sisäisenä ongelmana, romaanin henkilöihin menevä kerrontatapa teki Viljan ja Aleksin kokemuksesta jaettavan. Lapsiperheen arjen ja vanhempien väsymyksen kuvaus ja toisaalta vanhempien herkästi kuvattu rakkaustarina koettiin samaistuttavina. Sen sijaan käsittämättömältä ei-lestadiolaistaustaiselta lukijasta tuntui Viljan ja romaanin muiden lestadiolaisnaisten sitoutuminen uskonyhteisöön ja sen normeihin oman hyvinvoinnin kustannuksella. 

Kriitikko Matti Mäkelä kirjoitti Taivaslaulun arviossaan: “Perimmältään Rauhalan kirja on romaanin muotoon kirjoitettu yhteiskunnallinen pamfletti, tärkeä sellainen.”(2)

Mäkelän huomio pamfletista on tavallaan perusteltu. Rauhala nimittäin rajaa näkökulman tiukasti yhteisön sisälle ja yhteen aiheeseen, eli ehkäisykieltoon, joka on romaanin kaiken toiminnan ja tapahtumien syy. Ehkä tiukasta rajauksesta johtuen teosta luettiin alkuaikoina tirkistellen ja kontekstualisoimatta. Romaani nähtiin pikemminkin osana julkisuudessa ja blogeissa käytyä lestadiolaiskeskustelua (mitä se myös oli) kuin kirjallista perinnettä. 

Taivaslaulun jälkeen uskonyhteisöjä ovat käsitelleet teoksissaan muun muassa Terhi Törmälehto, Essi Ihonen, Jukka Behm, Katja Kärki ja Suvi Ratinen. Rauhala on jatkanut lestadiolaisaiheen parissa myös toisessa romaanissaan Synninkantajat.

Kuudessa vuodessa uskonyhteisökertomusten vastaanotossa ja lukutavassa on tapahtunut selkeä muutos. Teoksia ei käsitellä pelkästään yksittäistapauksina, vaan osana uskonyhteisökertomusten perinnettä. Teosten ohella on siirrytty puhumaan ilmiöstä, eli uskonyhteisökertomusten yleistymisestä. (3)

Lisääntynyt ilmiöpuhe ei automaattisesti tarkoita teoksen syvällisempää ymmärtämistä tai analyyttisempää otetta. Ilmiöpuhe saattaa jopa lisätä kritiikin pinnallisuutta ja huolimattomuutta. Esimerkiksi kriitikko Helena Ruuskan Suvi Ratisen esikoisromaanista kirjoittamassa arviossa (4)  on asiavirheitä, jotka toistuvat monissa lestadiolaiskuvausten arvioissa. 

Mistä uskonyhteisökertomuksissa tai niiden suosiossa oikeastaan on kyse? Miksi niitä kirjoitetaan juuri nyt?

Arla Kanervan mukaan median lestadiolaisuuteen 2000-luvulla kohdistama huomio ja kritiikki on synnyttänyt tarpeen käsitellä aihetta myös fiktiivisesti. Matti Mäkelä toteaa, että lestadiolaisuudesta on kirjoitettu ennen 2010-lukuakin, mutta “uuden ja vanhan sävyero on, että uudet ovat enemmän irtiottoja, repäisyjä, vanhemmat elämäntavan kuvauksia”. Mäkelän mielestä ilmiötä selittää muun muassa Taivaslaulun kaupallinen menestys, mutta myös tasa-arvon tiedostaminen ja vaatimukset: “uskonlahko on viimeisiä saarekkeita, jossa nainen seurakunnassa on vaiennut”. (5)

Kirjallisuudentutkija Hanna-Leena Nissilä sijoittaa uskonyhteisökertomukset osaksi 2000-luvulla kotimaisessa kirjallisuudessa yleistynyttä monikulttuurisuuden ja toiseuden kuvausta sekä monikulttuurisuudesta käytyä yhteiskunnallista keskustelua.(6) 

Nissilän havainto tuo uskonyhteisökertomusten tarkasteluun enemmän sävyjä ja syvyyttä kuin pelkästään ilmiötä sisältäpäin selittävät tulkinnat. Nostamalla kirjallisuuteen uskonnollisia teemoja ja yhteisöjä uskonyhteisökertomukset purkavat ja kommentoivat hyvin yhdenmukaisena ja sekulaarisena esitettyä suomalaisuutta. Ne myös haastavat tarkastelemaan valtakulttuurin tapaa katsoa vähemmistöjä.

Nissilän ehdottoma tulkinnallinen kehys on uskonyhteisökertomusten vastaanotossa useimmiten ohitettu. Teoksia ei ole osattu tai haluttu lukea osana vähemmistöjen kuvausta. Tämän on havainnut myös kirjailija Suvi Ratinen, joka  Helsingin työväenopiston ja Nuoren Voiman Liiton Esikoiset esiin -seminaarissa keväällä 2019 totesi, kuinka hänen esikoisromaaninsa Matkaystävä luennoissa toiseuden kokemuksen käsittely on jäänyt huomiotta, mutta sen sijaan on keskitytty siihen, mitä teos sanoo lestadiolaisuudesta.

                                Miten lukea uskonyhteisökertomuksia?

Taidekentällä käydään yhä enemmän keskustelua tekijöiden ja kriitikoiden valta- ja identiteettipositioista. Esimerkiksi koreografi Sonya Lindfors on käsitellyt aihetta muun muassa Ruskeat Tytöt -mediassa (7), TOISEUS101-julkaisussa ja Jotkut taas väittävät -antologiassa, ja tehnyt näkyväksi suomalaisen kriitikkopiirien epätasa-arvoista tilannetta ja valkoisuuden hegemoniaa.

Tutkija ja toimittaja Inka Rantakallio puolestaan pohtii Kritiikin Uutisissa (8) kriitikon mahdollisuuksia kirjoittaa puolueettomasti ja monipuolisesti teoksista, joita ei ole tehty hänen viiteryhmälleen. Rantakallio muistuttaa, ettei kriitikko ole asenteista, ideologioista ja hierarkioista vapaa, vaan tarkastelee teosta henkilökohtaisista ja yhteiskunnallisista etuoikeuksistaan käsin.

Sekä Lindfors että Rantakallio toivovat ennen kaikkea moniäänisempää ja taustoiltaan monipuolisempaa kriitikkokenttää, mutta myös valtakulttuuria edustavilta kriitikoilta syvällisempää oman aseman ja etuoikeuksien reflektointia etenkin kirjoittaessaan vähemmistöistä ja toiseudesta.

Lindfors kirjoittaa: "Meidän on tunnistettava, mitkä arvot, estetiikat ja ideologiat informoivat meidän käsityksiämme hyvästä tai arvokkaasta. Tai neutraalista. Mikä tai ketkä ovat keskiössä."(9)

Omien havaintojeni mukaan nykykriitikot ja ennen kaikkea nuoremman polven kriitikot ovat usein tietoisia yhteiskunnallisista valta-asetelmista ja pyrkivät teksteissään purkamaan hierarkioita sekä avaamaan omia tulkintakehyksiään ja ideologisia taustojaan. Hyvästä tahdosta huolimatta oman aseman ja etuoikeuksien kriittinen tarkastelu ei aina onnistu, vaan tunnistaminen saattaa jäädä vain etuoikeuksien tunnustamiseksi.

Etenkin uskonyhteisökertomusten arvioissa kriitikko usein ilmaisee jollain tavalla oman suhteensa uskontoon tai kyseiseen uskonnolliseen vähemmistöön, mutta ei useinkaan tee tuolla tunnustuksellaan mitään.

Esimerkiksi Terhi Törmälehdon esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät arviossa (10) Arla Kanerva määrittelee itsensä “pakanalukijaksi”, ja Essi Ihosen romaanin Ainoa taivas arvion (11) yhteydessä “seurakunnan ulkopuoliseksi lukijaksi”. Matti Mäkelä puolestaan tunnustaa arvioivansa Rauhalan esikoisromaania Taivaslaulu sekä kriitikkona että “pikkuesikoisperheen saarnaajien lapsena”.

Toiseuden tunnistaminen teoksessa ja oman position tiedostaminen on hyvä alku, mutta ei vielä riitä. Lindfors huomauttaakin, ettei omien etuoikeuksien ääneen sanominen "tarjoa mitään 'vapaudut syrjivästä asenteesta' -korttia" vaan "tiedostamisen pitäisi myös näkyä siinä miten kirjoittaa."(12)

Mainitsemani Kanervan kirjoittamat kritiikit pyrkivät ymmärtämään aihettaan ja ovat mielestäni asenteeltaan neutraaleja, jopa varovaisia, mutta jokin kriitikon positioinnissa häiritsee.

Kanerva tunnustaa lukevansa teoksia valtakulttuurista käsin, kriitikkona jolla ei ole kokemusta uskonnollisesta maailmankuvasta. Hän määrittelee lähtökohdakseen pakanalukijuuden:

“Jos ei ole koskaan uskonut yhteenkään jumalaan, voi olla vaikea ymmärtää sellaista, joka uskoo. Miten se tapahtuu? Miksi?”

Kanervan mielestä "Jo pelkästään näihin kysymyksiin vastaamisen takia Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät on tärkeä kirja".

Kanerva haluaa ymmärtää teoksen maailmankuvaa, mutta omilla ehdoillaan. Kanervan esittämät kysymykset kertovatkin enemmän kysyjästä kuin teoksesta. Näin teoksesta ja sen maailmankuvasta tulee jotain, jonka Kanerva ottaa haltuun, sovittaa omaan valtakulttuurin näkökulmaan ja ymmärrykseen.

Kyse on hieman samasta, mistä Lindfors kirjoittaa vastineessaan Hufvudstadsbladetin kriitikolle Tove Djupsjöbackanille: "Musta koreografi tekee teoksen toiseudesta, jossa asettaa mustuuden keskiöön. Valkoinen kriitikko kirjoittaa teoksesta kritiikin, jossa jälleen asettaa valkoisen katseen keskiöön." (13)

Entä jos teos ei ole tarkoitettu ensi sijaisesti valtaväestön katseelle?

Oletanko valtakulttuurin edustajana automaattisesti, että vähemmistöä käsittelevät teokset on tehty selittämään toiseutta ja vähemmistön kokemusta valtaväestölle? Eikö tämä tarkoita silloin sitä, että teoksella ei ole itseisarvoa, vaan se saa merkityksensä vasta suhteessa siihen, miten se avautuu valtakulttuurin katseelle?

Ja eikö tämä kerro ennen kaikkea valtakulttuurin edustajan mittakaavaharhasta?

                                 ***

Uskonyhteisökertomuksia luetaan edelleen jonkinlaisina dokumentaarisina kuvauksina yhteisöstä. Yksittäisen teoksen oletetaan selittävän koko uskonnollinen maailmankuva ja monenlaisista yksilöllisistä todellisuuksista koostuva yhteisö. 

Hanna-Leena Nissilä toteaa, että "Lukija alkaa helposti lukea yhteisön kuvausta antropologisena kuvauksena, vaikka todellisuudessa osaisi lukea myös toisin. Valtaväestön kuvauksia on helpompi lukea yksilöiden fiktiivisinä tarinoina."

Uskonyhteisökertomusten myös oletetaan selittävän valtakulttuuriin kuuluville, mitä usko on ja miltä se tuntuu. Mutta tarvitseeko uskonnollista kokemusta tai erilaisuutta selittää?

Kirjailija Antti Nylén puhuu rasistisesta kauhusta, kun ihminen ei pysty kuvittelemaan jotakin ja alkaa siksi ajatella, että kyse täytyy olla toisenlaisesta, vieraasta, fysiologisesti ja biologisesti eri lajista. Nylén viittaa Kari Enqvistin yritykseen "ymmärtää" uskonnollista kokemusta teoksessa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. (14)

Nylénin mukaan Enqvistille uskovaiset edustavat toista lajia, toiseutta. Enqvist "näkee itsensä ja uskovien välillä näkymättömän, läpikäymättömän muurin: terveyden ja sairauden rajan. Uskovilla on niin 'toisenlainen kokemus'."

Nylén kuitenkin toteaa, että "Uskonto ei tunnu sen kummemmin miltään." Nylénin mielestä uskovan kokemuksessa ei ole mitään toisenlaista "eikä siis mitään ymmärrettävääkään."

Kun Enqvist haluaa ymmärtää uskovan "toisenlaista" kokemusta, hän oikeastaan haluaa sovittaa sen omiin käsityksiinsä ja ajattelumaailmaansa.

Kirjallisuuspuheessa on korostettu viime aikoina empatiaa ja samaistumista. "Hyvänä" kirjallisuutena pidetään sellaista, jonka henkilöihin ja näiden kokemuksiin (valtakulttuuria edustava) lukija voi samaistua. Empatiapuheen vaarana on, että erilaiset todellisuudet ja kokemukset mitätöityvät ja sulautuvat yleisinhimilliseksi puheeksi.

Ymmärtämisen sijaan pitäisi korostaa kuuntelemista ja moneutta. Kriitikon olisi hyvä havaita erilaisia ääniä ja todellisuuksia, ja avata omien lähtökohtien sijaan teosten lähtökohtia, ajattelumaailmaa ja estetiikkaa.

Viitteet: 

(1) Lestadiolaisuutta kirjallisuudessa pohditaan mm. Helsingin Sanomien Kulttuuriosasto-podcastissa.

(2) Matti Mäkelä: Pauliina Rauhalan esikoisromaani näyttää, miten vanhalestadiolaisuus voisi pelastua. 13.9.2013. https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002673872.html

(3) Esim. Kulttuuricocktail: Kotimaisen proosan lestadiolaiskuvaukset ovat tirkistysikkunoita suljetun yhteisön elämään. 15.03.2018. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/15/kotimaisen-proosan-lestadiolaiskuvaukset-ovat-tirkistysikkunoita-suljetun

(4) Helena Ruuska: Sama häpeä ja sama kaipaus – vanhalestadiolaisuus jättää jälkensä Suvi Ratisen esikoiskirjan päähenkilöön. 13.4.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006069672.html

(5) Matti Mäkelä: Kamalimmat ihmiset ovat vanhoja miehiä Katja Kärjen lestadiolaisuutta käsittelevässä esikoisromaanissa.  27.2.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006016758.html

(6) Hanna-Leena Nissilä Kulttuuricocktailissa 15.3.2018. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/15/kotimaisen-proosan-lestadiolaiskuvaukset-ovat-tirkistysikkunoita-suljetun

(7) Sonya Lindfors: Vieraskynä: Musta näyttämö, valkoinen katse. Vastine Tove Djupsjöbackan kritiikkiin Huvudstadsbladetissa 21.4.2016 (Ruskeat tytöt -blogi, 22.4.2016). https://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/vieraskyna-musta-nayttamo-valkoinen-katse/

(8) Inka Rantakallio: Mistä positiosta kriitikko kirjoittaa? Valta ja representaatio kritiikissä. 15.3.2019. https://www.kritiikinuutiset.fi/2019/03/15/mista-positiosta-kriitikko-kirjoittaa-valta-ja-representaatio-kritiikissa/

(9) Sonya Lindfors: Sonya & Sonja eli se pieni ero. (Jotkut taas väittävät -antologia, 2016).

(10) Arla Kanerva: Törmälehdon kirja on kurkistus helluntailaisuuden houkutuksiin ja epäilyihin. 19.1.2017. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005050435.html

(11) Arla Kanerva: Huivi päähän ja naimisiin – suomalaisessa uutuusromaanissa tyttäret halutaan pikaisesti vihille synnillisyyden tähden.  12.8.2018. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005788061.html

(12)Sonya Lindfors: Sonya & Sonja eli se pieni ero. (Jotkut taas väittävät -antologia, 2016).

(13) Sonya Lindfors: Vieraskynä: Musta näyttämö, valkoinen katse. Vastine Tove Djupsjöbackan kritiikkiin Huvudstadsbladetissa 21.4.2016 (Ruskeat tytöt -blogi, 22.4.2016). https://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/vieraskyna-musta-nayttamo-valkoinen-katse/

(14) Antti Nylén: Uskonnollinen yksinpuhelu teoksessa Halun ja epäluulon esseet.