Tabu ja yritys väittää se teatteriksi

Kuva: Kansallisteatteri / Ulla Jokisalo

Viime viikon sunnuntaina kävin katsomassa Kansallisteatterissa Kristian Smedsin ohjaaman ja käsikirjoittaman Tabun. Vaikka esitys perustuu Timo K. Mukan samannimiseen pienoisromaaniin, en puhuisi adaptaatiosta tai tulkinnasta, vaan ennemminkin kunnianosoituksesta.

Kristian Smeds on käsite. Smedsin teoksia menevät katsomaan nekin, jotka eivät muuten teatterissa juuri käy. Smeds on tekijä, jolta odotetaan provokaatiota ja isoja elkeitä. Smeds on Suomen virallinen teatteriohjaaja. Hän on keski-ikäinen mies, jonka esityksissä käsitellään keski-ikäisen teatteriohjaajamiehen kriisiä maailmassa, jossa keski-ikäiselle teatteriohjaajamiehelle ei näytä olevan enää sijaa.

Eipä siinä mitään. Toki teatteriohjaaja saa ja teatteriohjaajan pitääkin käsitellä aiheita, joita katsoo tärkeiksi. Minusta Smedsin teoksissa kiinnostavaa ei olekaan ollut aihe vaan esitystapa. Smedsin vahvuuksia ovat näyttämömetaforien käyttö ja visuaalisuus - molemmat  yhä harvinaisuuksia suomalaisessa teatterissa.

Kuva: Kansallisteatteri / Ulla Jokisalo

Tabu on kerännyt paljon kiittäviä arvioita. Esityksen muoto on kuitenkin herättänyt hämmästystä: esimerkiksi Helsingin Sanomien arviossa kriitikko Suna Vuori kertoo pohtineensa, onko teos edes teatteria. Kritiikin alaotsikossa Vuori nimittääkin teosta näyttämöinstallaatioksi.

Miksi Tabu ei sitten olisi teatteria? Mikä ominaisuus tekee toisesta esityksestä teatteria ja toisesta jotain muuta? Määrittelemättä teatterin käsitettä Vuori epäilee, että tapahtuma, johon hän osallistuu, on lähempänä näyttämöinstallaatiota, kolmiulotteista kuvataidetta, elävöitettyä konserttia, saarnaa tai rukousta kuin teatteria.

Teoksessaan Draaman jälkeinen teatteri Hans-Thies Lehmann kirjoittaa, kuinka draaman käsite on säilynyt piilevänä normatiivisena ajatuksena teatterista. Lehmannin mukaan katsoja samastaa teatterin ja draaman, eikä tee niiden välille mitään eroa ja teatterissakäynnin jälkeen puhuu näytelmästä, vaikka tarkoittaa esitystä.

Arkipuheessa teatterilla tarkoitetaankin ennen kaikkea draamamuotoista puheteatteria. Kokoillan juonivetoista näytelmää, jossa on samastuttavia henkilöhahmoja ja vetävä tarina, kuten Tuomas Timonen toteaa artikkelissaan Hell made play - eli uudesta näytelmästä (Nykyteatterikirja. 2000-luvun alun uusi skene).

Mutta missä näitä tällaisia ehjän tarinan ja moniulotteisten henkilöhahmojen varaan rakentuvia näytelmiä tai teatteriesityksiä sitten näkee? Itse en ole tänä syksynä törmännyt yhteenkään. Kaikki näkemäni esitykset ovat olleet enemmän tai vähemmän sirpaleisia, aihelähtöisiä ja muodoltaan avoimia. Henkilöt ovat olleet pikemminkin yksiulotteisia kuin monitasoisia, ja henkilöiden funktio on ollut lähinnä kuvata ja edustaa aihetta.

Draaman jälkeisen teatterin keinot - näennäisesti toisistaan irralliset kohtaukset, epälineaarinen dramaturgia, erilaisten tekstien kierrättäminen ja toisto, äänen ja kuvan sekä muiden teatterin osatekijöiden vahvistuminen itsenäisiksi elementeiksi tekstin rinnalle - alkavat olla teatterissa niin jokapäiväisiä, että vähänkin teatteria seuraava ei ole voinut välttyä niiltä.

Siksi tuntuukin kummalta, että Tabu herättää niin paljon ihmetystä. Eihän se voi olla teatteria kun se ei ole ollenkaan teatteria!

Kreikan kielessä teatteri (theatron) tarkoittaa paikkaa, jonne mennään katsomaan jotakin. Teatterin ydin onkin esitystapahtumassa, esiintyjän ja katsojan vuorovaikutuksessa samassa ajassa ja tilassa.

Löyhimmän määritelmän mukaan kuvataidetta on se, mikä tuodaan kuvataiteena taidemuseoon. Miksipä siis teatteria ei voisi olla se, mikä teatterina tuodaan laitosteatteriin?

Kuva: Kansallisteatteri / Ulla Jokisalo

Ehkä Tabussa ei hämmennä niinkään juonen tai kokonaisten henkilöhahmojen kuin tekstin, puheen puute. Teatteri mielletään yhä edelleen tekstilähtöiseksi mediaksi, ja siksi teatterin muut osatekijät - ruumis, eleet, tila, arkkitehtuurit, installaatiot, aika, rytmi, kesto, toisto, ääni, kieli, sointi, musiikki - jäävät usein lapsipuolen asemaan. Teatterilla koetaan olevan sanoma, ja se sanoma on tuotettava sanoilla.

Draamateatterissa kaikki toiminta johtuu henkilöiden välisistä suhteista. Nykyteatterin ja draamateatterin merkittävin ero onkin siinä, että nykyteatterissa ihminen merkitysten keskuksena ja tuottajana on kadonnut, tai ainakin ihmisen asema on heikentynyt.

Toinen merkittävä ero on tekstin asema. Kun draamateatterissa teksti edeltää esitystä, nykyteatterissa puhuttua tekstiä ei ole, tai teksti on vain esityksen yksi elementti. Läpeensä tekstualisoituneessa maailmassa tekstistä onkin oikeastaan mahdotonta päästä kokonaan eroon. Lehmannin mukaan "teatteriesityksen näyttämöllä ja katsomossa tapahtuva käyttäytyminen synnyttävät yhteisen tekstin myös silloin, kun esityksessä ei ole lainkaan puhuttua tekstiä”.

Ja onhan Tabussakin tekstiä. Ei tosin puhuttua tekstiä, paitsi nauhalta kuultu lyhyt pätkä Mukan romaanin ensimmäisen sivun monologista, jossa puhuja jättää Jumalan. Mutta muuten esitys vilisee intertekstejä. Ensinnäkin on lähdeteksti eli Mukan pienoisromaani, sekä Mukasta kirjoitetut tekstit. Toiseksi on Kristian Smedsin teokset, joiden aiheita ja näyttämömetaforia tässäkin esityksessä kierrätetään. Lisäksi on Smedsistä kirjoitetut tekstit sekä ajankohtaisaiheet, joihin esityksessä myös viitataan.

Lopulta Tabu on yllättävänkin draamallista teatteria. Keskiössä on ihminen, ja esitys kiertyy draamallisen tilanteen ympärille, päähenkilön ja Kristus-Perkeleen tahtojen ja halujen taisteluksi.