Miten sinut muistetaan?
Kirjailijat ovat kautta aikain olleet huolissaan, että heidän teoksensa eivät saa tarpeeksi huomiota ja ne unohdetaan. Mutta eivät kirjailijat (ainakaan vielä ja kaikki ja täysin häikäilemättömästi) halua mitä tahansa julkisuutta ja tunnustusta. Kirjailijat haluavat kirjallisen kentän hyväksyntää ja muistamista.
Kirjailija Tommi Melender esittelee
blogissaan amerikkalaisen esseistin Chuck Klostermanin näkemyksen kirjallisista hierarkioista. Klostermanin rakennelman huipulla ovat nykyhetken klassikkostatukseen betonoituneet kirjailijat ja alimmalla, laveimmalla tasolla "kirjalliset nobodyt", nimettömät kirjailijat, joiden olemassaolosta harva tietää ja joiden teoksia vielä harvempi lukee.
Kun puhutaan kirjallisuudesta, tarkoitetaan itse asiassa instituutiota, järjestelmää, johon jokainen teos ilmestyy ja suhteutuu. Teoksen vastaanotto määrittää, miten teos sijoittuu kirjalliselle kentälle. Yhtä lailla teoksen vastaanottoa määrittää se, miten kirjailija on sijoittunut kirjallisella kentällä ja kuka tai mikä teosta on vastaanottamassa.
Kirjallinen maailma on hämmästyttävän altis hyväksymään ja ylläpitämään mitä erilaisempia hierarkioita. Melender esimerkiksi kirjoittaa, että "moni inhoaa Philip Rothia, moni pitää häntä yliarvostettuna kirjallisena dinosauruksena ja seksistisenä äijäprosaistina, mutta edes hänen vihollisensa eivät voi väittää, etteikö hän kuuluisi sotienjälkeisen amerikkalaisen proosan toteemeihin."
On totta, että Philip Roth kuuluu amerikkalaisen proosan toteemeihin. Ei voi väittää vastaan. Mutta voi kysyä mitä hän siellä (enää) tekee. Voi kyseenalaistaa syitä, joiden perusteella Roht on kaapin päälle nostettu ja pohtia, pätevätkö nuo syyt enää tässä ajassa ja maailmassa. Voi pohtia, olisiko erilaisessa esteettisessä ja maailmankuvallisessa hegemoniassa nostettu kaapin päälle toisenlaisia teoksia.
http://neba.finlit.fi/blogi/kirjailijasta-mieskirjailijaksi-naiskirjailijaksi-ja-takaisin/
https://akonkka.blogspot.fi/2015/05/naisten-kirjoittamisesta./
Kun puhutaan kirjallisuudesta, tarkoitetaan itse asiassa instituutiota, järjestelmää, johon jokainen teos ilmestyy ja suhteutuu. Teoksen vastaanotto määrittää, miten teos sijoittuu kirjalliselle kentälle. Yhtä lailla teoksen vastaanottoa määrittää se, miten kirjailija on sijoittunut kirjallisella kentällä ja kuka tai mikä teosta on vastaanottamassa.
Kirjallinen maailma on hämmästyttävän altis hyväksymään ja ylläpitämään mitä erilaisempia hierarkioita. Melender esimerkiksi kirjoittaa, että "moni inhoaa Philip Rothia, moni pitää häntä yliarvostettuna kirjallisena dinosauruksena ja seksistisenä äijäprosaistina, mutta edes hänen vihollisensa eivät voi väittää, etteikö hän kuuluisi sotienjälkeisen amerikkalaisen proosan toteemeihin."
On totta, että Philip Roth kuuluu amerikkalaisen proosan toteemeihin. Ei voi väittää vastaan. Mutta voi kysyä mitä hän siellä (enää) tekee. Voi kyseenalaistaa syitä, joiden perusteella Roht on kaapin päälle nostettu ja pohtia, pätevätkö nuo syyt enää tässä ajassa ja maailmassa. Voi pohtia, olisiko erilaisessa esteettisessä ja maailmankuvallisessa hegemoniassa nostettu kaapin päälle toisenlaisia teoksia.
Melenderin mukaan Klostermanin pyrkimyksenä on pohtia, "minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina." Kirjoituksessaan Melender soveltaa Klostermanin hierarkiota suomalaiseen kirjallisuuteen ja arvailee, mitkä ovat kotimaisen proosan eläviä klassikoita ja mitkä mahdollisesti tulevaisuuden merkkiteoksia.
Minusta kiinnostavampaa ja relevantimpaa olisi miettiä, mitkä kirjat olisivat esillä, jos kirjallisuuden valtaa käyttävistä toimijoista 70 prosenttia olisi (ollut) naisia. Väitän, että kirjallisuuskaanon olisi aivan toisen näköinen.
Klostermanin taksonomia onkin jo lähtökohtaisesti arveluttava. Klosterman olettaa kirjallisuuskaanonin ja hierarkiat luonnollisina ja annettuina, eikä avaa tai kyseenalaista mekanismeja, joilla kaanonia tietoisesti ja osin tiedostamatta luodaan.
Enemmistönä olevista naislukijoista huolimatta kirjallinen maailma on edelleen käsittämättömän miehinen. Muutama vuosi sitten kirjailija ja kääntäjä Aura Sevón laski, kuinka moni Parnasson (5/2014) kritiikeistä käsitteli miesten ja kuinka moni naisten kirjoittamia kirjoja, ja tulos oli miesten eduksi niin ylivoimainen, että sekä Helsingin Sanomissa että Parnassossa jouduttiin pohtimaan tilanteelle selityksiä.
HS:n kulttuuritoimittaja Antti Majander teki Sevónin laskelman herättämän kohun innoittamana omat laskelmansa: Kaikista vuoden aikana Helsingin Sanomissa arvosteltujen kirjojen tekijöistä 64 oli miehiä ja 36 naisia. Kritiikeistä 72 oli miesten ja vain 28 naisten kirjoittamaa.
Majander kertoi hämmästyneensä tuloksesta, mutta puolusti (tietokirja)kriitikkojen miesvaltaisuutta: "on erittäin paljon helpompi toimia sellaisten ihmisten kanssa, jotka mä tiedän että ne pystyy hyvään näkemykselliseen tulokseen nopeasti".
Selitys on ontuva ja kekkoslovakialainen. Majander tulee myöntäneeksi, että hän pyytää aina samoja, tuttuja (mies)kriitikoita arvioimaan kirjoja. Samalla hän tulee todenneeksi, että naiset eivät pysty "hyvään ja näkemykselliseen tulokseen nopeasti" tai ainakaan hänen lähipiiriinsä ei kuulu tällaisia naiskriitikoita.
Kulttuuritoimitukset päättävät arvosteltavista kirjoista hyvissä ajoin, ja jopa nainen ehtii tuossa ajassa kirjoittaa "hyvän" ja "näkemyksellisen" kritiikin. Toki joskus ajankohtainen tilanne saattaa nostaa jonkin teoksen jo sovittujen ohi, ja silloin ehkä tarvitaan kriitikkoa, joka "pystyy hyvään ja näkemykselliseen tulokseen nopeasti". Mutta ei ole mitään sukupuolesta johtuvaa estettä, ettei tällainen kriitikko voisi olla nainen.
Kirjallisuuskäsityksiä ja kaanonia muovaavat ensisijaisesti kirjallisuuslehdet, kriitikot, kustannustoimittajat, toimittajat, kirjallisuuspalkintojen jakajat, kirjailijat, tutkijat sekä erilaiset kirjallisuustoimijat. Jos näistä valtaa käyttävistä toimijoista 70 prosenttia on miehiä, on perusteltua kysyä, miten sukupuoli vaikuttaa siihen, minkälaisia aiheita ja kirjoja nostetaan esille.
Ei ole mikään salaisuus, että sodalla pääsee pitkälle. On tiettyjä aiheita, joita arvostetaan muita enemmän. Sota, seksi, väkivalta, valta ylipäänsä, yhteiskunta, urheilu... Aihe suurelta osin ratkaisee, miten kirjasi muistetaan ja kuinka vakavasti otettavana kirjailijana sinua pidetään.
Muutama vuosi sitten mediassa ihasteltiin, kun naisetkin olivat alkaneet kirjoittaa sodasta. Vaikka osa kirjoittajista oli varmasti vilpittömästi sitä mieltä, että naiset tuovat sodan kuvauksiin tarpeellisen naisnäkökulman ja kotirintaman kokemuksen, oli useimmissa kirjoituksista luettavissa ajatus, että vihdoinkin naiset kirjoittavat oikeista asioista.
Kun vuonna 2011 kaikki kuusi Finlandia-palkintoehdokasta olivat naisia, palkintolautakunnan puheenjohtaja Hannu Marttila hehkutti: "Tämä kirjavuosi muistetaan varmaan Suomen viime sotia käsittelevän kaunokirjallisuuden sukupolven- ja myös sukupuolenvaihdoksesta. Nuoret naiskirjailijat kirjoittavat sodasta luultavasti monipuolisemmin kuin siitä on Suomessa ennen kirjoitettu. ---- Ehkä on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta."
Mitä Marttila siis sanoo? Että sodankuvaus on aitoa kirjallisuutta ja naisten kirjoittamien kirjojen vakioaihe (?) perhearki /vanhustenhoito / parisuhde on vain naiskirjallisuutta? Että kun naiset nyt siis kirjoittavat sodasta, he ovat siirtyneet naiskirjallisuudesta kirjallisuuteen?
Samoin tuntuu ajattelevan myös isoimman päivälehtemme kulttuuritoimittaja Majander, joka päättää Hanna Weseliuksen esikoisromaanin Alma! arvion seuraavasti: "Naiseus ei ole hänen teoksensa aihe. Sen aihe on se, että puhuessamme yhdestä ihmisestä puhumme aina kaikista ihmistä."
Lukijat ovat vuosisatojen ajan eläytyneet miesten näkökulmaan, kokemukseen ja maailmankuvaan. Olemme lukeneet tuhansia sivuja siemensyöksyistä, naisten himoitsemisesta, miestenvälisestä ystävyydestä, erektiohäiriöistä ja syrjähypyistä ja niiden unelmoinnista. Olemme lukeneet miesten ajatuksia naisista, miehistä ja yhteiskunnasta.
Onko siis ihme, jos vuoden 2011 Finlandia-lautakunnan puheenjohtaja Marttila ja isoimman päivälehtemme kulttuuritoimittaja Majander erehtyvät pitämään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta oikena kirjallisuutena? Tai jos he uskovat, että mieheys aiheena voi ilmentää maailmaa tunnistettavasti ja universaalisti, kun taas naiseus aiheena ilmentää vain naiseutta?
Lisää aiheesta:
Minusta kiinnostavampaa ja relevantimpaa olisi miettiä, mitkä kirjat olisivat esillä, jos kirjallisuuden valtaa käyttävistä toimijoista 70 prosenttia olisi (ollut) naisia. Väitän, että kirjallisuuskaanon olisi aivan toisen näköinen.
Klostermanin taksonomia onkin jo lähtökohtaisesti arveluttava. Klosterman olettaa kirjallisuuskaanonin ja hierarkiat luonnollisina ja annettuina, eikä avaa tai kyseenalaista mekanismeja, joilla kaanonia tietoisesti ja osin tiedostamatta luodaan.
Enemmistönä olevista naislukijoista huolimatta kirjallinen maailma on edelleen käsittämättömän miehinen. Muutama vuosi sitten kirjailija ja kääntäjä Aura Sevón laski, kuinka moni Parnasson (5/2014) kritiikeistä käsitteli miesten ja kuinka moni naisten kirjoittamia kirjoja, ja tulos oli miesten eduksi niin ylivoimainen, että sekä Helsingin Sanomissa että Parnassossa jouduttiin pohtimaan tilanteelle selityksiä.
HS:n kulttuuritoimittaja Antti Majander teki Sevónin laskelman herättämän kohun innoittamana omat laskelmansa: Kaikista vuoden aikana Helsingin Sanomissa arvosteltujen kirjojen tekijöistä 64 oli miehiä ja 36 naisia. Kritiikeistä 72 oli miesten ja vain 28 naisten kirjoittamaa.
Majander kertoi hämmästyneensä tuloksesta, mutta puolusti (tietokirja)kriitikkojen miesvaltaisuutta: "on erittäin paljon helpompi toimia sellaisten ihmisten kanssa, jotka mä tiedän että ne pystyy hyvään näkemykselliseen tulokseen nopeasti".
Selitys on ontuva ja kekkoslovakialainen. Majander tulee myöntäneeksi, että hän pyytää aina samoja, tuttuja (mies)kriitikoita arvioimaan kirjoja. Samalla hän tulee todenneeksi, että naiset eivät pysty "hyvään ja näkemykselliseen tulokseen nopeasti" tai ainakaan hänen lähipiiriinsä ei kuulu tällaisia naiskriitikoita.
Kulttuuritoimitukset päättävät arvosteltavista kirjoista hyvissä ajoin, ja jopa nainen ehtii tuossa ajassa kirjoittaa "hyvän" ja "näkemyksellisen" kritiikin. Toki joskus ajankohtainen tilanne saattaa nostaa jonkin teoksen jo sovittujen ohi, ja silloin ehkä tarvitaan kriitikkoa, joka "pystyy hyvään ja näkemykselliseen tulokseen nopeasti". Mutta ei ole mitään sukupuolesta johtuvaa estettä, ettei tällainen kriitikko voisi olla nainen.
Kirjallisuuskäsityksiä ja kaanonia muovaavat ensisijaisesti kirjallisuuslehdet, kriitikot, kustannustoimittajat, toimittajat, kirjallisuuspalkintojen jakajat, kirjailijat, tutkijat sekä erilaiset kirjallisuustoimijat. Jos näistä valtaa käyttävistä toimijoista 70 prosenttia on miehiä, on perusteltua kysyä, miten sukupuoli vaikuttaa siihen, minkälaisia aiheita ja kirjoja nostetaan esille.
"Ehkä on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta."
Ei ole mikään salaisuus, että sodalla pääsee pitkälle. On tiettyjä aiheita, joita arvostetaan muita enemmän. Sota, seksi, väkivalta, valta ylipäänsä, yhteiskunta, urheilu... Aihe suurelta osin ratkaisee, miten kirjasi muistetaan ja kuinka vakavasti otettavana kirjailijana sinua pidetään.
Muutama vuosi sitten mediassa ihasteltiin, kun naisetkin olivat alkaneet kirjoittaa sodasta. Vaikka osa kirjoittajista oli varmasti vilpittömästi sitä mieltä, että naiset tuovat sodan kuvauksiin tarpeellisen naisnäkökulman ja kotirintaman kokemuksen, oli useimmissa kirjoituksista luettavissa ajatus, että vihdoinkin naiset kirjoittavat oikeista asioista.
Kun vuonna 2011 kaikki kuusi Finlandia-palkintoehdokasta olivat naisia, palkintolautakunnan puheenjohtaja Hannu Marttila hehkutti: "Tämä kirjavuosi muistetaan varmaan Suomen viime sotia käsittelevän kaunokirjallisuuden sukupolven- ja myös sukupuolenvaihdoksesta. Nuoret naiskirjailijat kirjoittavat sodasta luultavasti monipuolisemmin kuin siitä on Suomessa ennen kirjoitettu. ---- Ehkä on aika unohtaa vanha fraasi, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta."
Mitä Marttila siis sanoo? Että sodankuvaus on aitoa kirjallisuutta ja naisten kirjoittamien kirjojen vakioaihe (?) perhearki /vanhustenhoito / parisuhde on vain naiskirjallisuutta? Että kun naiset nyt siis kirjoittavat sodasta, he ovat siirtyneet naiskirjallisuudesta kirjallisuuteen?
Samoin tuntuu ajattelevan myös isoimman päivälehtemme kulttuuritoimittaja Majander, joka päättää Hanna Weseliuksen esikoisromaanin Alma! arvion seuraavasti: "Naiseus ei ole hänen teoksensa aihe. Sen aihe on se, että puhuessamme yhdestä ihmisestä puhumme aina kaikista ihmistä."
Lukijat ovat vuosisatojen ajan eläytyneet miesten näkökulmaan, kokemukseen ja maailmankuvaan. Olemme lukeneet tuhansia sivuja siemensyöksyistä, naisten himoitsemisesta, miestenvälisestä ystävyydestä, erektiohäiriöistä ja syrjähypyistä ja niiden unelmoinnista. Olemme lukeneet miesten ajatuksia naisista, miehistä ja yhteiskunnasta.
Onko siis ihme, jos vuoden 2011 Finlandia-lautakunnan puheenjohtaja Marttila ja isoimman päivälehtemme kulttuuritoimittaja Majander erehtyvät pitämään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta oikena kirjallisuutena? Tai jos he uskovat, että mieheys aiheena voi ilmentää maailmaa tunnistettavasti ja universaalisti, kun taas naiseus aiheena ilmentää vain naiseutta?
Lisää aiheesta:
http://neba.finlit.fi/blogi/kirjailijasta-mieskirjailijaksi-naiskirjailijaksi-ja-takaisin/
https://akonkka.blogspot.fi/2015/05/naisten-kirjoittamisesta./
Kommentit
Lähetä kommentti