à la Petäjä

On varsin vaikeaa – mutta ennen kaikkea täysin turhaa – yrittää kertoa, mistä Jukka Petäjän kritiikissä Miki Liukkosen romaanista Hiljaisuuden mestari on lopultakin kyse.

Kerron kuitenkin:

Kaikesta ja ei-mistään.

Kyllä. Näin ainakin voisi väittää, sikäli kuin meillä, kirjoittajalla ja lukijalla, on jonkinmoinen yhteisymmärrys siitä, mitä nämä käsitteet tarkoittavat.

Vaikka ei meillä tietenkään voi olla.
Sillä sinä olet siinä välissä. Sinä Lukija, tekstin ja kirjoittajan väliin ängennyt.
Ja siihen oman hajusi tuonut.
Ei ole siinä enää puhdasta tekstin hajua.
Jos koskaan olikaan, sillä olihan myös kirjoittajan haju. Kirjoittajan ja tekstin välissä.

Siksi me kolme, minä ja sinä Lukija, Kirjoittaja sekä Teksti erkaannumme toisistamme kovaa vauhtia kielen aika-avaruudessa. Mutta älä kuvittelekaan Lukija, että me erkaannumme lopullisesti.
Ehei, sillä kielen avaruus käsittää kaiken ja ei-mitään;
siksi emme voi koskaan päästä kokonaan erkaantumaan ja erkaantumisesta.
Kyseessä on ikiliikkuja à la Pelle Peloton että kommunikaatioviive à la Becket.
Kieli on musta aukko, joka samanaikaisesti nielee ja sylkee aika-avaruuden.

Yritä sitä sitten käsittää. Onneksi on valokuva siitä. Mutta ei kielestä.
Kieli on vielä käsitteellisempi kuin avaruus ja siksi se on kaikki ja ei-mitään eikä siitä saa valokuvaa.

Mutta kaikki liittyy siis kaikkeen.

En viitsi tätä oikein avatakaan, kun se ei ole oleellista.
Oleellista ei ole mitä kritiikissä on vaan mitä siinä ei-ole ja on.

Ei voi sanoa, onko kritiikki hyvä vai huono.
Eikä se ole oleellistakaan.

Se ei ole kritiikki niin kuin kritiikki perinteisessä mielessä ymmärretään.
Tämän kritiikin kohdalla ei pidä miettiä esteettisiä ratkaisuja ja ristiriitaisuuksia, sillä se on oma universuminsa jossa ei päde kritiikin ulkoiset järkeilyt.

(Voiko tämän kritiikin yhteydessä puhua kritiikistä, tai ylipäänsä mistään?)

On vain kestettävä  epämääräisyys, koska se on elämä.
Elämä täynnä halkeamia ja repaleisuuksia.
Olemista ja ei-olemista.

Kaikessa on jotain davidfosterwallecemaista, kuten alaviitteissä*, jotka jatkavat jatkuvaa narraation hajottamista ja jakaantumista kaikkeen ja ei-mihinkään.

On kyse elämästä ja kuolemasta ja riippuvuuksista ja pimeyden voimista ja yllätys yllätys My Little Ponyista uusrabelaisessa hengessä loputtomana jonona hiekkalaatikolla tanssimassa kohti kuolemaa jo kuolleina.

Tämä kuva:
Sielu munasillaan.

Vai kieli?
Kaunista. Kuten Houellebecq voisi todeta jos ei ole jo todennut.

En sano enempää, etten tule sanoneeksi ei-mitään.
Sillä tämä kriitikki, tämä  t o t a a l i t e o s , on sanonut itse kaiken,
myös minun sanomiseni ja ei-sanomiseni.

Sellainen on elämän pitkä nenä.

Jos ajatusta ei kestä, ei kannata tulla tänne riehumaan. Vaikka turha kuvitella, että pääsisit niin helpolla, ei-tulemisella. Kun olet kerran ei-tullut, olet aina tulemisen ei-tulemisessa.

______________________________________________________________________

*Pahus. Söin pussillisen suklaamunia kun kirjoitin tätä ja odotin virpojia, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei kukaan nykylapsi ole liikkeellä ennen puolta päivää, mutta syyttäkööt itseään, pussillinen munia meni nyt metakriitikon suuhun, mikä tietää kirjoittajalle pidempää juoksulenkkiä sillä sadassa grammassa suklaata on 480 kaloria ja pussissa oli 200, tai tarkemmin sanottuna 240 grammaa, mistä tuleekin mieleen kokemuksen ja niistä kertomisen yhteismitattomuus, 240 grammaa suklaamunia on tietenkin eri asia ihmisille joilla ei ole kolestrolinsa kanssa ongelmia, mutta kriitikkona jolla on korkea kolestroli kykenen nyt vain ajattelemaan suklaata joka tihkuu suoniini ja ehkä tarttuu suonenseinämiin ja muodostaa plakkikokkareita jotka liikkeelle lähtiessään tukkivat suonet, ja se olisi sitten siinä, nimittäin tämän metakritiikin kirjoittaminen, siksi palaankin äkkiä takaisin kirjoituksen pariin ja kirjoitan sanan jotka