Miten ja miksi kirjoittaa ekologisen kriisin aikana

Mitä merkitystä kirjallisuudella ja etenkään runoudella on, kun maailma on ilmastokriisissä, luontokato kiihtyy ja elinehdot kapenevat, kysyy Saila Susiluodon matkapäiväkirjan ja esseistisen romaanin Kehrän (2021) kertoja ja yrittää löytää oikeutusta ja perusteita kirjoittaa.  

Pitäisikö kirjailijan tehdä jotakin? Muutakin kuin kirjoittaa aiheesta? Kouluttautua sairaanhoitajaksi pakolaisleirille, tai lähteä vapaaehtoisena sukeltamaan muovia merenpohjasta? Riittääkö ympäristöhuolifiktion kirjoittaminen, ilmastokatastrofin käsittely omassa tuotannossa? 

Ennen matkustaminen tarkoitti Kehrän kertojalle vapautta, mahdollisti kirjoittamisen, nyt matkustamiseen liittyvät onnen ja vapauden tunteet ovat muuttuneet syyllisyydeksi. On ajateltava uusiksi vapauden idea, kertoja pohtii, sillä ilman vapautta on mahdotonta kirjoittaa.

Kirjoittamisen kriisi kytkeytyy kertojan mielessä ekologiseen kriisiin, on sen seuraus. Maailma muuttuu ja katoaa ympärillä niin nopeasti, ettei oma kieli tavoita todellisuutta. Kertojasta tuntuu kuin "kirjoitus, etenkään omani, ei puhuisi tämän maailman tapahtumista, sillä ei ole tarkoitusta, on kuin ympärillä riehuisi ekpyrosis, maailmanpalo, ja toisaalla on irvokkaan huoleton elämä ja some". (s.25) 

Kertoja ymmärtää, että on asettauduttava uudelleen kieleen. Kielen on asettauduttava maailmaan, jossa on nyt erilaiset kysymykset ja uudet pelot. 

Pahinta on kuitenkin merkityksettömyys: "Äkkiä en tiedä mihin uskoa, usko vaatii sokeutta tai kuvan rajaamista, en tiedä miten elää paitsi ei näin." (s. 177)

- -

On tervettä ja luonnollista, ajattelen, epäillä oman tekemisensä, myös kirjoittamisen, merkitystä nyt kun kaikki on hajoamassa käsiin, kun kaikki on katoamassa. 

Kehrän kertoja on tottunut ajattelemaan, että hänellä on ammatti, jonka "toteuttaminen ei ainakaan ole kovin väärin, ei kovin tuhoisaa", (s. 153) mutta tajuaa, että se ei ole totta: "Puut, paperi, puut, tämä paperi, en tiedä millä perustelen tämän." Jokainen teko, kenties jokainen sana, on viilto "maailmannahassa".

(Ajattelen ketä tahansa kirjailijaa, joka kirjoittaa kirjojaan, uutta putkeen vaan heti kun yksi valmistuu, ehkä hänelle ei edes makseta kirjoittamisesta, mutta hän vain suoltaa kirjoja, omakustantaa, ei pysty lopettamaan kirjoittamista, aina vain uutta kirjaa pinoon, liito-oravat, kuukkelit ja hömötiaiset säilötään kirjan sivuille, siinä on hänen panoksensa, hän on ajatellut kriisiä.)

Kehrän kertojasta tuntuu, ettei ilmastoahdistus ratkea ilmastofictiota kirjoittamalla. Päinvastoin ilmastoromaani tuntuisi hänen kohdallaan "moraalittomalta teolta, siinä kuvattu ekologinen kriisi tyhjiin imaistavalta kulissilta, teoksen kuumeiselta lavastukselta josta voisi myöhemmin sanoa: mitä minä kirjoitin, se tapahtui --" (s. 152)

Mutta mitä kirjailija voi tehdä? Mitkä teot oikeasti riittävät? Ja tietenkin: mihin runous riittää?

Sillä runoudesta ja kielestä on kertojan tapauksessa lopulta kysymys. 

Hän on runoilija, joka on julkaissut neljätoista runokokoelmaa, mutta nyt runous, runouden kieli pakenee. 

"Puhuimme taiteesta, taiteen tekemisestä, en tiedä kirjoitanko, ajattelen vain, puhun runoista mutta en tiedä miten lähestyä kirjoitusta lajikadon ja ekologisen kriisin partaalla olevassa maailmassa, kahtiajakautuneessa maailmassa, millaisia merkityksiä kirjoitukselle annan, mikä on sen tehtävä jos mikään?" (s. 37)

Kertoja on harkinnut kirjoittamisen lopettamista, pohtinut muita ammatteja. Hän osaa tarjoilla, siivota ja hoitaa lapsia. Kovin paljon muita taitoja hänellä ei omasta mielestä olekaan, eikä hänen ikäisenään uusia taitoja enää niin vain opita. 

On löydettävä merkitys runoudesta, kielestä.

Itse asiassa runoutta kertoja ei ole epäillyt. On epäillyt itseään, mutta ei runoutta, sillä juuri runous "voisi ilmaista sen missä nyt liikumme, mitä kadotamme päivittäin". Runous "on paikka jossa kieli elää, kartan salainen maa, näkymätön". 

Mutta kenelle runoilija kirjoittaa, jos ei ole lukijoita? 

Ajattelen tätä kertojan kuvaamaa maailmaa, jossa kaikki tapahtuu nopeasti ja on helposti imaistavissa, jossa jatkuvalla syötöllä tuputetaan elämyksiä, isompia annoskokoja, ja kaiken voi kuvata ja tallentaa puhelimeen ja someen.

Mihin tänne mahtuu runous?

- -

Kehrän kertoja ei ole kuitenkaan valmis luopumaan runoudesta, hän uskoo runouden merkitykseen, vaikka hänen oma kielensä väistää runoa. Mutta niin se väistää proosaakin, mutta toisesta syystä. Proosa tuntuu kertojasta yllätyksettömältä, työltä. Siitä puuttuu hämmästely, ilo, runsaus. Kaikki se mikä kirjoittamisessa ja elämässä on merkityksellistä.

Kauneus on kertojan kirjoittamisen elinehto. Värit, äänet, elämän monimuotoisuus ja runsaus mahdollistavat kirjoittamisen, vaikuttavat kieleen ja ilmaisuun, muokkaavat olemisen ja näkemisen tapaa.

Mitä se tekee kirjoittamiselle, jos matkustaminen ei ole enää mahdollista, kertoja pelkää.

Kertoja kirjoittaa residenssissä Mazzano Romanossa, italialaisessa keskiaikaisessa pikkukaupungissa, jota ympäröi "ihmeellinen luonto" Residenssin parvekkeelta aukeaa näkymä laaksoon, jossa "vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat." 

Historia on ylitsepursuavaa ja "Kuka tahansa voi löytää metsästä etruskien tai faliskien esineistöä, jättää siihen paikalleen, puiden ja metsän ja pusikoiden syleilyyn, kuka tahansa voi viedä mukanaan heinikkoon eksyneen murikan, tutkimattoman palasen." (s. 41)

Täällä (kirjoitan tätä pohjoisen pääkaupungin itäisessä lähiössä) kauneus on harvaa, kauneutta löytääkseen pitää käyttää mielikuvitusta. Ehkä sellainenkin harjaannuttaa kieltä ja ajattelua, tapaa katsoa, haluaisin uskoa, mutta heti sana harjaannuttaa palauttaa minut järkevän ja hillityn maailmaan, beesin ja meleeratun harmaan sävyttämiin asuntoihin, joista otetaan kuvia instagramiin osoituksena hyvästä mausta ja sisustusideologiasta. 

Onko ajateltu, mitä meille tekee, että asutaan tällaisissa betonibunkkereissa? Kun päivittäinen ulkoilu tapahtuu koiranpaskan ja hiekoitussoran sekaisessa sohjossa? Suomalainen maisema vaikka olisi metsää ja järveä on kuitenkin enimmäkseen vihreä ja ruskea. Kauneus on niukkaa, jäkälien vierekkäisiä värikarttasävyjä. Harmaa puolet vuodesta. Ehkä saaristossa ja tunturissa sinisen sävyt voivat ylevöittää, mutta onko vihreästä siihen, en ole varma.

Mietin, millaista olisi asua kauniin ja vanhan, valtavan historiallisen ja kulttuurisen muistin keskellä. Täällä tuskin löytyy paria sataa vuotta vanhempaa rakennusta, tai metsää. Kallioita ja kivenlohkareita kylläkin. Niistä sitten pitää yrittää imeä merkityksellisyyttä ja syvää historian tajua.

Eikö eriytyminen tapahdu juuri näin: kun matkustaminen kallistuu ja muuttuu yhä harvemman etuoikeudeksi, jäävien yhteys eri aikakausiin katoaa. Kun verkkokalvoni skannaavat (ja tramppaavat) vain sävytöntä ja yksitoikkoista maisemaa, ne eivät koskaan kehity ymmärtämään monimutkaisempia muotoja, aistimaan erilaisia värejä. 

Miten löytää kauneutta ja iloa lähempää, siihenhän Kehrän kertoja pyrkii, mutta ei se helppoa ole: 

"Uskon, ehkä naiivisti, että kaipaamme nimenomaan runsautta, elämän ja ilon ja ihmeen runsautta, ihmisiä ja eläimiä ympärille, kukkivaa vehreyttä ja lajien barokkimaista kirjoa. Sen sijaan saamme kasan tavaraa, on kuin eläisimme hitaan ja turruttavan painajaisen keskellä, ja tässä on kyettävä elämään, tämän keskellä, tämän jälkeen." (s. 67)

- -

On mahdotonta uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Siksi on opeteltava mahdollisimman paljon taitoja, ajattelen. Koskaan ja varsinkaan nyt ei voi tietää, mitä tarvitsee, mistä on hyötyä kohta, aivan pian. 

Harkitsen kerääväni pillereitä varastoon. En luota vanhuuteen, en luota että saan hyvää hoitoa. En luota että kestän kipuja, jo nyt flunssa saa hermoni kireälle, masennun, tulen vihaiseksi ja toivottomaksi. Parin päivän sairastamisen jälkeen pelkään, että samanlainen olotila jatkuu määrättömän kauan, enkä koskaan enää saa kokea miltä tuntuu olla terve.

Asun lähiössä, jonka ostarilla käydään avointa pillerikauppaa. Tunnistan ostarilta jo kaksi alemman keskiportaan diileriä, ja jos tulee aivan toivoton tilanne, voin mennä heidän juttusilleen. Sitä ennen tosin pitää miettiä mitä tehdä kissoille. 

Ehkä katastrofin ja vaaran uhka pitää elimistön hälytystilassa, sillä pelkään nykyään kaikkea. Metsääkin, vierasta ja tuntematonta, mutta joskus myös lähimetsää, kun tulee äkillinen tuulenpuuska tai hiljaista kun tuuli katoaa. Täällä itäisen lähiön metsissä pelkään eniten erilaisia maastokätköjä ja huumerahan kätkijöitä, jotka eivät näytä ulkoilijoilta, vaan tulevat farkuissa ja tennareissa, huppareissa ja reppu selässä, sellaisesta uutisoitiin ihan lähellä. Tapaus muistuu mieleeni, kun liikun yksin poluilla joissa ei tule muita vastaan. En halua löytää mitään kätköä, ja ehkä siksi löydän, pelkään, ja joudun palaamaan puolijuoksua takaisin. 

Ehkä vain suruttomat vielä juhlivat, menestyvät. Ja kirjoittavat.

Uskonnollisessa taustayhteisössäni maailman ekologisesta kriisistä ei niin huolestuttu. Huolestuneempia oltiin hengellisestä kuolemasta. Usein toistettiin Martti Lutherin suuhun ilmeisen virheellisesti laitettua lausetta "Vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, istuta tänään omenapuu". Eli jatka niin kuin ennenkin. 

Olin varma, että maailmanloppu tai oma kuolemani tapahtuu ennen kuin täytän kolmekymmentä. Ne olivat jotain vääjäämätöntä, joille ei voisi tehdä mitään. Yritinkö elää kuin viimeistä päivää? En, päinvastoin elin kuin odotushuoneessa. Mihinkään ei kannattanut ryhtyä, kun milloin tahansa saattoi kutsu kuulua. En siis noudattanut yhteisöni neuvoja. Maailmanlopun ajatus ei saanut minua työskentelemään, tavoittelemaan asioita, mutta sen sijaan lamautti.

Mutta ekologisessa kriisissä ei ole kyse jumalallisesta mielettömästä lopetuksesta vaan ihmisten toiminnasta.

- -

Palaan vielä Kehrän kertojan huoleen siitä, että oma ammatti saattaakin olla väärin.

Kirjoitin aikaisemmin, että on tervettä epäillä oman kirjoittamisen merkitystä, kun edessä on ekologinen romahdus. 

Ajattelen, että paheksuttavinta kirjoittamisessa ei ole materian tuottaminen uusina kirjoina, eikä edes metsän hävittäminen paperiksi, vaan välinpitämättömyys ja omahyväisyys; että pitää tätä kirjoittamista merkityksellisenä, että oikeuttaa tämän kirjoittamisen vaikka samaan aikaan ekosysteemejä katoaa. 

Että voi keskittyä johonkin, voi ajatella jotain muuta. 

Haluan puolustaa monenlaista kirjoittamista ja kirjallisuutta, mutta silti turhaudun / turvaudun latteuksiin. Tiedostan, että teokset jotka näyttäytyvät minulle turhanpäiväisinä ja latteina, ovat jollekin merkityksellisiä.

Mutta eikö kirjoja silti kirjoiteta liikaa? Tai pikemminkin julkaista liikaa. Sillä ei kai kirjoittamista voi olla koskaan liikaa, mutta miksi julkaista? Miksi kukaan haluaa julkaista latteuksia, vai onko niin, ettei itse näe omia latteuksiaan?

Kukaan ei kai ole tarkoituksella lattea kirjailija.

Silti suuri osa kirjoittaa tasapaksua keskinkertaisuutta. Mutta kai sitten lukijat ovat samaa maata.

(Ajattelen kirjailija I:n teoksia, jotka ovat monien lukijoidan rakastamia. Kuitenkin I kirjoittaa kirjallisia kirjoja, joiden maailma on tuttu muista kirjoista ja elokuvista - tavoista kuvata perhettä, parisuhdetta ja elämänväsymystä. I:n teokset eivät ole erityisen omintakeisia. Teokset ovat hyvin kirjoitettuja ja hallittuja, ja niiden kirjoittaja voisi olla kuka tai mikä tahansa mistä päin maailmaa tahansa viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Ehkä sellaista voi pitää hyveenä, ainakin Hesarin kriitikot suitsuttavat, kun jokin suomalainen teos muistuttaa heidän mielestään "suurta eurooppalaista romaania".)

Viimeistään nyt tekstien pitäisi olla kuin hälytysajoneuvojen äänet, häiritseviä, mutta tajuan, että se olisi varma tapa karkoittaa viimeisetkin lukijat ja olisiko se sitten hyvä juttu. Kirjallisuutta ehkä julkaistaisiin vähemmän, mutta jokin muu ottaisi sen tilan ja pelkään, että se jokin muu olisi todennäköisesti vielä enemmän väärin. 

Kehrän kertojan ristiriita - miten ja miksi kirjoittaa kun maailma on ekologisen romahduksen partaalla - ei ehkä ratkea, mutta kirjoittaminen lopulta selittää itse itsensä. Kirjoittaminen ei vain tallenna katoavaa maailmaa ja kauneutta, vaan nostaa esille unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Kirjoittaminen ja lukeminen on kuin kävelisi Mazzanon metsissä, jossa voi löytää jälkiä menneistä kulttuureista ja kielistä.

- -

Lopuksi ehdotus toimenpiteeksi: 

Voisiko kirjoittamista ja julkaistuksi saatuja kirjoja kompensoida niin kuin lentämistä?

Pitäisi miettiä, ketkä kompensointirahaa joutuisivat maksamaan. Kirjailijat jotka myyvät eniten, vai ne jotka kirjoittavat merkityksettömiä, huonoja teoksia? (Ovatko nämä sama asia?)