Haluathan kirjailijaksi, haluathan?
Kaikki haluavat olla kirjailijoita. Erityisesti ne, jotka eivät ole kirjailijoita. Mikseivät ne vain halua olla sitä mitä jo ovat, eli amatöörejä, somevaikuttajia, blogisteja, toimittajia ja äidinkielen opettajia.
Jopa lääkärit kirjoittavat vaikka heillä on hyvin palkattu työ, varma ansio ja laaja yhteiskunnallinen arvostus.
Ja urheilijat. Mitä te tänne tuppaudutte! Miksi ette vain hyppää pituutta ja juokse kenttää ympäri? Täällä on tungosta.
Onko ajateltu mitä siitä tulee kun kaikki kirjoittavat ja julkaisevat mutta kukaan ei lue eikä osta kirjoja? Ainakaan meidän oikeiden kirjailijoiden kirjoja. En minä itsekään viitsi lukea edes omia kirjojani, vaikka luen kaiken mitä niistä kirjoitetaan. Valitettavasti ei kirjoiteta.
Eilen viimeksi kävin katsomassa lainaustietoja uusimmasta romaanistani ja kaikki kolme kappaletta näyttivät olevan kirjastossa. Soitin lähikirjastoon ja pyysin laittamaan romaanini ovensuuhun näkyville, mutta virkailija sanoi, että paikka on varattu bestsellerille eli tässä tapauksessa yhden väkivaltaisen jääkiekkoilijan elämäkerralle. Lupauduin lukemaan ilmaiseksi teostani kirjaston ensi viikon Kirjailija tavattavissa -päiväkahvivartissa, mutta he kuulemma haluavat mieluummin kirjailijan joka vetää paikalle kuin karkottaa kuuntelijoita.
Tämä ei ole yhtään kivaa tämä kirjailijuus. Hävettää kaikki mitä kirjoittaa ja sitten sitä pskaa joutuu vielä mainostamaan somessa ja kirjakaupoissa ja messuilla ja vaaditaan hampaat paljastavia hymykuvia lehtiin ja kaverikuvia someen niiden kahden kirjan ostajan kanssa, jotka eivät kuitenkaan aio itse lukea teosta vaan ostavat teoksen lahjaksi eläköityvälle työkaverilleen, joka on ilmeisesti "lukuihmisiä" koska on kerran jättänyt työpaikan taukohuoneen pöydälle Katri Helenan mietekirjan Taivaan tie ja Kari Hotakaisen romaanin Ihmisen osa ja kirjoittanut niiden päälle viestin "Ota luettavaksi ja tuo jotain lukemaasi tilalle 😀".
Kirjoittamista hehkuttavat vain amatöörikirjailijat ja toimittajat, jotka somessa kertovat kirjoittavansa kesälomallaan kirjan, ja sitten koko kesän postaavat instaan ja faceen päivityksiä "Tänäänkin tuli täyteen 10 sivua!" sekä pastellinsävyisiä kuvia, joissa näkyy laituri aamu-usvaisen järven rannalla ja kappale hopeanväristä läppäriä.
Me kirjailijat kirjoitetaan koska ei meistä muuhun ole eikä me muuta osata. Minäkin synnyin kynä kädessä ja pakko oli alkaa heti kirjoittamaan. Itse en tätä valinnut, minut valittiin. Taistelin vastaan ja kouluttauduin suurtalouskokiksi mutta en todella ymmärtänyt perunoita ja harsomyssy luiskahti vähän väliä silmille, niin että eksyin päiväkausiksi kylmiöön ja lopulta päädyin lastauslaiturille harhailemaan. Rekkaa ilmestyi taivaanrannasta loputtomana nauhana ja tiesin että tämä on niin nähty. Heitin harsomyssyn tuuleen josta sen nappasi lokki, joka kärkkyi aina lastauslaiturin läheisyydessä kun päivän päätteeksi vein perunankuoria biojätteeseen. Kävelin pois taakseni katsomatta ja kuin sinetiksi päätökselleni äskeinen lokki kopsahti harsomyssyyn sotkeutuneena asfaltille eteeni. Tajusin, että siinä on kohtaloni jos jään.
Sen jälkeen olen vain kirjoittanut. Yhtään ei tekisi mieli. Ei kai minulla mitään sanottavaa ole ja siksi ajattelen lokkia, olen kirjoittanut siitä jo kuusi kirjaa, joista yksi on lastenkirja ja yksi aforismikokoelma ja nyt kustantaja ei suostu ottamaan vastaan muuta kuin autofiktiota. Ehkä lopulta kuristan lokin, saan ainakin eläinsuojeluväen parissa kohun aikaiseksi. Kustantaja on näyttänyt idealle vihreää valoa, mutta pelkään että lokin tappaminen tappaa myös kirjoittamiseni lähteen.
Välillä en saa mitään aikaiseksi ja istun työpöydän ääressä niin kauan että edes yksi lause syntyy, se on itse itselleni asettamani vähimmäisvaatimus, vasta sitten saa nousta tuolista. Kirjailija ei kirjoita vain silloin kun kirjoittaminen on hauskaa, oikeasti kirjailija ei haluaisi kirjoittaa ollenkaan. En kirjoita tätä sydän- vaan persverellä. Kirjailijan ammattitauteja ovat peräpukamat ja pakaralihassurkastuma, pahimmillaan kuolio. Jos puhuttaisiin enemmän kirjailijoiden takapuolista, alalle ei olisi tunkua.
Minua on haastateltu kaksi kertaa lehteen. Kumpanakaan kertana ei kysytty mitään kirjoistani. Ensimmäinen kerta oli vuosia sitten ison päivälehden pikkujoululiitteeseen, johon toimittaja halusi kirjailijoilta drinkkisuosituksia. En paljastanut, että olen absolutisti.
Toinen kerta oli vuosi sitten samaisen lehden paikallissivuille. Toimittaja oli jostain saanut selville, että asun itäisessä lähiössä ja halusi minut kommentoimaan aluetta riivaavaa rottaongelmaa. Suostuin kommentoimaan, koska googlaamalla minusta ei meinannut löytyä enää mitään tietoa.
Joskus minua harmittaa, että minulla on tausta. Tiedän että on kirjailijoita jotka ovat olleet aina vain kirjailijoita niin kuin jotkut politiikot ovat olleet aina vain politiikkoja. Miksi menin opiskelemaan suurtalouskokiksi? Miksi en pysynyt Olympoksella vaan harhauduin kuolevaisten joukkoon? Haluaisin olla kuin jumalanpoika, ihmeenä syntynyt ja heti valmis ihmetekoihin.
Terveisin Kaunokirjailija
- - -
Keskustelua:
Kisastudiossa Venäjän pelko herää, liikaa wannabe-kirjailijoita, liikaa matematiikkaa ja Veikkauksen likaiset rahat: https://areena.yle.fi/audio/1-50779501
”Lakatkaa lähettämästä käsikirjoituksia” – Pandemia käynnisti Ranskassa kirjoitusbuumin, ja sama ilmiö on huomattu myös Suomen kustantamoissa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007916317.html
Kommentit
Lähetä kommentti