Elinvoiman luentaa ja muutama mielenliike

 

Näytelmäkirjailija Ilja Lehtisen näytelmän Elinvoiman aiheena on henkilökohtainen ilmastoahdistus ja suomalainen erityiseksikin kutsuttu metsäsuhde. Näytelmä on Lehtisen taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelmaan ja se palkittiin Kritiikin kannuksilla 2019. Elinvoima on julkaistu myös kirjana ja tässä postauksessa kirjoitan teoksesta näytelmäkirjallisuutena ja esitettäväksi tarkoitettuna tekstinä, en esityksestä Elinvoima. 

Elinvoimassa Lehtinen kirjoittaa auki kummallista ja kieroutunutta modernia suomalaista metsäsuhdetta, jossa toinen käsi silittää puuta, jota toinen käsi hakkaa matalaksi. Tätä suhdetta näytelmässä kuvaa jo ikoniseksikin muodostunut valtava avohakkuuraiskio, jonka keskellä värisee yksinäinen pystyyn jätetty siemenpuu ja jonka taustalla kohoaa biomassanpolttolaitos. Sama erityinen suhde tiivistyy näytelmässä lainattuun Sauli Niinistön myöskin ikoniseen lausahdukseen vuodelta 1997: "Me suomalaiset olemme luonnonläheinen kansa, mutta miksi suojelisimme leivän suustamme."

Rationaalisuus ja tolkunihmisyys liitetään juhla- ja poliittisessa puheessa yhtä innokkaasti suomalaisuuteen kuin erityinen luontosuhde. Näytelmän jälkisanoissa Lehtinen toteaakin, että modernia suomalaista metsäsuhdetta leimaa kaksijakoisuus: "Yhdenmukaistava, rationalisoivan tekninen asenne tuntuu suomalaisuudessa näin elävän rinta rinnan arkaaisen, myyttisen, satumaista alkuyhteyttä hamuavan mielen kanssa." (s. 111)

Lehtisen mukaan "me kaikki", siis "suomalaisuudeksi kuviteltu kollektiivisuuden muoto" olemme tämän kahtiajakautuneen metsäsuhteen vaurioittamia. "Yhtäältä modernisoidun, teknologisoidun järjestelmän kannattelemia kulutus- ja tuotantoagentteja, joiden kykyihin kuuluu valmius irtautua metsän lumotusta taikapiiristä valistuksen, edistyksen ja Historian moottoriteille - - Toisaalta meissä elää tuon samaisen arkaaisen kokemuksen halu, nostalgisena kulttuuriperintönä tuikehtiva toive päästä osalliseksi metsän ikiaikaisesta salaisuudesta; toivomus saada kokea korpi vielä kerran ainutlaatuisena, erillisenä ja eristettynä paikkana, lapsuuden satumetsänä." (s. 111)

Lehtinen on kiinnostunut nimenomaan vaurioituneesta metsäsuhteesta ja tarkastelee modernia metsäsuhdetta vapaasti psykoanalyysin viitekehyksessä. Elinvoimassa metsä on suomalaisen mielen syvätaso ja moderni metsäteollisuus trauma, joka on aiheuttanut katkoksen psyykeen merkityksellisiin kerroksiin. Nykyihminen näyttäytyykin Elinvoimassa metsäsuhteessaan traumatisoituneena, merkitysköyhänä, tyhjyyttä loputtomalla tavaratulvalla ja huomiolla täyttävänä olentona.

     - - - 

Elinvoiman tarinan tasolla minähenkilö, kirjailija, yrittää kirjoittaa näytelmää suomalaisuudesta ja metsästä, jotka kirjailijan mielessä kuuluvat elimellisesti yhteen. Kokonaisnäkemys, suomalaisuuden ruumiinavaus, olisi hakusessa, mutta kirjoittaminen tyssää vähän väliä raivon, itse-epäilyn ja merkityksettömyyden puuskiin. Minähenkilön keskittymiskyky riittää vain pornonkatseluun, jonka lomassa ehtii käydä selailemassa menestyneiden taiteilijoiden facebookprofiileja.

Miten voi keskittyä mihinkään, kun maapallo on tuhon partaalla eivätkä mitkään ympäristöteot riitä pysäyttämään katastrofia, kirjailija tuskailee. Miten hävityksen kanssa voi elää? 

Eipä oikein mitenkään. Jatkuvasti päivittyvät katastrofiuutiset masentavat ja valvottavat. Unettomuuden seurauksena kirjailijan mieli ja kieli hajoaa, teksti pirstaloituu fragmenteiksi, tyhjiksi mustiksi rivinväleiksi ja irrallisiksi tavuiksi.

Ahdistuksestaan kirjailija syyttää nykyaikaa, latteaa nykykulttuuria; siitä häikäistyneet ihmiset ovat typeryksiä, kiinnostuneita vain "somepresenssistään". Pahimpia ovat kirjailijan mielestä somevaikuttajat, jotka podcasteissaan ja blogeissaan levittävät valheellista turvallisuudentunnetta. Maapallo tuhoutuu hirveällä vauhdilla mutta kirjailijan antagonistit, "hipsteripellet", istuvat Punavuoren ja Kallion trendikkäissä kahviloissa puhumassa maailmantilasta ja siemailemassa kombutschaa ja kauralattea. 

Kirjailija haluaisi olla huutavan ääni korvessa, tuomiopäivän profeetta, joka ravistaa ikuiseen juhlintaan, tavaravirtaan ja teknologiaan addiktoituneet tajuamaan, että ratkaisua ja toivoa ei ole, tuho on väistämätön. Jäljellä on vain saattohoito, ruumiinvalvojaiset. Kirjailija kuitenkin uskoo, että elämänmerkityksen voisi vielä löytää yhteisestä menetyksestä. Olisikin kokoonnuttava yhteen suremaan, todistamaan maapallon kuolonkouristuksia.

Mutta kirjailijasta ei ole somekansan herättäjäksi, hän on pikemminkin donquijotemainen hahmo sosiaalisen median tuulimyllyt vastassaan. Hän hyökkää kynällään, mutta sohii vain itseään, ei selviydy edes oikeaan kahvilaan riehumaan. Sitä paitsi hän on samojen menestysmittareiden riivaama kuin halveksimansa ja kadehtimansa somevaikuttajat. Hän haluaisi olla kuuluisa yhteiskunnallinen ajattelija ja kirjailija, mutta pelkää näyttäytyvänsä naurettavana metsäisine vaatimuksineen, havun ja metsäkämpän tuoksuisine reisitaskuhousuineen. 

Metsä ja suomalaisuus

Kirjailijan tarinan lomassa kulkee suomalaisen metsäsuhteen tarina, jonka käännekohdaksi määrittyy moderni metsäteollisuus ja “metsänhoito”. Koskematon metsä esitetään suomalaisuuden alkukotina ja paratiisina, josta metsä- ja paperikoneet karkoittavat eriytymättömässä luonnonyhteydessä eläneet suomalaiset. 

Ensimmäisen särön luontoyhteyteen aiheuttaa kristinusko, myöhemmin säröjä syntyy lisää, kun korpikansa muutetaan kansalaiseksi ja metsät isänmaaksi. Snellmannilaiseen ihanteeseen ei sovi noen tahrimat metsäläiset: "on eduksi koko maalle, jos metsät hakataan mahdollisimman tarkasti pois. siellä, missä metsä vallitsee, vallitsee myös kurjuus, tietämättömyys ja raakuus". 

Sahateollisuus mahdollistaa kehityksen metsiköstä eurooppalaiseksi sivistysvaltioksi. Keksitään metsänhoito ja metsätalous, metsän aktiivinen muokkaaminen ja kasvattaminen sahateollisuuden tarpeisiin. Mutta vasta jatkosodan polttoainepula ja sotakorvaukset opettavat, mitä metsällä voi todella tehdä. Avohakkuista ja puupelloista tulee synonyymeja taloudelliselle nousulle ja hyvinvoinnille, ja kriittiset äänet ja toisinajattelijat manataan takaisin savupirtteihin.

Elinvoima marssittaa näyttämölle suomalaisen metsänhoidon historian surullisenkoomiset käänteet, henkilögallerian ja retoriikan. "Metsänhoito" näyttäytyy farssina, jossa metsäteollisuuden ammattilaiset käyvät metsätalousretoriikallaan taistoon kuvittelemansa yhteisen hyvän puolesta: 

otettava myös huomioon että meiän metsät on / eurooppalaisittain erittäin hyvin hoidetussa kunnossa ja / muuten havumetsän sukkessio on luonnon suurimpia ihmeitä / sen siunauksellisuutta ja mahtavuutta on ihmisen vaikea / edes käsittää kuinka sadan vuoden aikana puusto uudistuu / sukkession ansiosta nollapisteestä täydellisesti alkuperäiseen / kuntoon kysymys on luonnon omasta kiertokulusta tavasta jolla / luonto huolehtii meistä ja mitä muuta me täällä kun poimitaan / sen hedelmät järkevästi hyvää yksilölle ja yhteisölle.

Perinteiset ja luonnon monimuotoisuutta vaalivat metsänkasvatusmenetelmät eivät sovi teollistuvan, nopeaa kasvua tavoittelevan nuoren valtion ideologiaan. Harsintajulkilausuma vuodelta 1948 kieltää muut kuin avohakkuuseen ja taimikon raivaukseen perustuvat hakkuutavat, ja lausuma koituu näytelmän dystooppisimmassa kohtauksessa pukkilaisen valikoivia harsintahakkuita omassa metsässä tehneen maanviljelijän ja metsänomistajan Reino Takalan kohtaloksi. 

Suomen sotien jälkeistä nopeaa elintason nousua pidetään pitkälti metsäteollisuuden ansiona. Hyvinvointivaltion olemassaolo on selitetty riippuvan metsäteollisuuden menestyksen varassa ja siksi yhdelle elinkeinolle ja sen lobbareille on luovutettu yhteiskunnassa lähes rajaton valta ja kontrolli, joita korkean elintason makuun päässeet suomalaiset eivät ole uskaltaneet tai halunneet kyseenalaistaa.  

Metsäteollisuudesta onkin tullut talvisodan ohella oleellinen osa virallista ja pyhää suomalaisuuden kertomusta. Elinvoimassa metsäteollisuus ja sota rinnastuvat toisiinsa, mitä myös näytelmän metsäalan henkilöiden fasistinen ja nationalistinen retoriikka korostaa: "sodan jälkeen oli puolestaan välttämätöntä vakinaistaa reippaat uudistustoimenpiteet huomattuamme että tehottomien harsintahakkuiden seurauksena puustomme oli huonokuntoista ja rodullisesti taantunutta"

Avohakkuut ovat sodan jälkinäytös, tykkitulen polttama ja silpoma metsä trauma, jota jokainen avohakattu raiskio toistaa.  

Ilmastohuolifiktiota kiinnostavampaa onkin lukea Elinvoimaa traumakuvauksena, trauman vioittaman metsäsuhteen kuvauksena. Trauman mekanismit lohkominen, epämiellyttävän ja hyvän eriyttäminen omiin lokeroihinsa, sekä koteloiminen, hyvän idealisoiminen koskemattomaksi ja viattomaksi, näyttäytyvät suomalaisessa metsäsuhteessa samanaikaisena sammalpeitteisen satumetsän haikailuna ja loputtomana avohakkuiden ja puupeltotehtailun rationalisoimisena ja selittelynä.

Näytelmän koomisimmassa (ja surullisimmassa) kohtauksessa eläköitymisen kynnyksellä olevat metsänhoitajat avaavat omaa luonnonystävän identiteettiään, jossa näennäisen ristiriidattomasti yhdistyvät teollisuuden ja talouden ehtojen sanelema ammattirooli ja oman metsäpalstan koskemattomuutta suojeleva mökkiläinen: 

- - niin siis. kun se ammatti jonka mä oon opiskellu ja omaksunu, se on kyllä perustunut ihan alusta lähtien sellaseen niinku kunnioitukseen - 

- - oon aatellu että just sinne mun lohkolle pitäs saada rakennettua sellanen paikka, johonka mä voisin sit esimerkiks järjestää päiväkotilaisille niin semmosia retkiä, että jossa mä näytän metsää, minkälainen se on satumetsä. että naavasia puita ja hetteikköjä ja mistä voidaan se mestaritonttu läytää jostain kiven takaa... että jostain sieltä se sitten kurkistaa...

Metsäsuhde

Luontosuhde on kiistanalainen käsite, jota ovat kritisoineet mm. esseisti Riikka Kaihovaara ja kirjailija Anni Kytömäki. Kaihovaaran mukaan sanassa luontosuhde on olettamuksena ajatus, että luonto ja ihminen ovat toisistaan erillisiä asioita, jotka tarvitsevat suhdetta välilleen. Nykyään luontosuhteen sijaan  yhä useammin puhutaankin luontoyhteydestä tai luontokokemuksesta. 

Lehtinen tarkoittaa metsäsuhteella suomalaisuutta kokoavaa kertomusta; eri aikoina ja eri tavoin tuotettuja, koettuja ja toistettuja esityksiä metsästä ja suomalaisuudesta, mutta myös tilallista kokemusta; ruumiiseen kirjautunutta olemisen ja elämisen tapaa. Se on muuntuva ja aikaansa sidottu ja jossa Lehtisen mukaan "suomalaisuudeksi kutsumamme ajattelun ja elämisen tavan kulloinenkin eksistentiaalinen perussituaatio tulee näkyviin".

Metsäsuhteen ohella Lehtinen kirjoittaa metsästä mielenmaisemana, joka on Lehtisen ajattelussa metsäsuhdetta hankalammin hahmotettava käsite. Yhtäältä hänen näkemyksensä metsästä suomalaisen mielen syvätasona, mielen olemuksena, muistuttaa Pentti Linkolan ajatuksia maiseman ja ympäristön jättämistä geneettisistä jäljistä: "Luultavasti kuitenkin pohjoiset ja yleensä eurooppalaiset kansat ovat eläneet metsien vaikutuspiirissä niin pysyvästi, että luonnonvalinta on ehtinyt muovata heidän geenistönsä metsäolosuhteiden vaatimusten mukaan - ja vaatimaan metsäolosuhteita."

Toisaalta alkumetsä, mielen esiasetus, hahmottuu Lehtisen kirjoituksessa ennen kaikkea (psyko)analyysin välineeksi, jonka avulla hän pyrkii saamaan kiinni suomalaisuuden hellityistä itsetulkinnoista ja menetyksistä. Alkuyhteys voidaankin kirjoittaa (ja puhua) näkyväksi vain katkosten ja murtumien kautta.

Elinvoimassa metsä on näytelmän nimen mukaisesti elämänvoimaa; sen valjastaminen hyödykkeiksi ja turhakkeiksi järkyttää, ja kuten Lehtinen näytelmän jälkisanoissa kirjoittaa: "Avohakkuuaukea on sitä katselemaan joutuvalle eräänlainen repeämä elämän merkityskokonaisuuden kudoksessa. Se on, painokkaasti ymmärrettynä, nimenomaan mielen häiriä par excellence."

 

Ilmastohuolifiction

-- mä olen vihainen mun vanhempieni ja isovanhempieni sukupolville koska ne tuhosi metsät, myrkytti vesistöt, päästi ilmakehään sellaset hiilidioksidimäärät että mun sukupolvi ja etenkin mun lapseni - saatana soikoon mun lapseni - joutuu kohtapuoleen elämään maailmassa jossa kaikki on romahduksen uhan alla --

Suomalaisen metsäsuhteen analyysissään Elinvoima on nerokas. Ilmastohuolifictiona se jää kuitenkin latteaksi ja perinteiseksi paatoksellisen (nuoren) vihaisen miehen monologiksi. Näytelmän tavanomaisinta antia ovatkin kirjailijahahmon keskustelut puolison kanssa, jossa puolison rooli on lähinnä kyselemällä saada mies toimintaan tai oivallukseen. 

Puolison luota, kotipesästä, mies sitten lähtee ilmastotaistoon, vaikkakin - tämäkin suomalaiseen perinteeseen kuuluvasti - aina hieman liikaa etukenossa ja siksi epäonnistuen. Mutta onneksi on koti ja puoliso, jonka maadoittavaan syliin palata, puoliso, joka asettaa asiat mittasuhteisiin.

Elinvoiman kirjailijahahmo puhisee vihaansa sukupolville, joiden toiminta tuhoaa elonkehää ja uhkaa tuhota elinmahdollisuudet maapallolla. Erityisen vihainen hän on lapsensa puolesta. Tässä on kirjailijahahmon ajattelun ja teoksen heikkous; ilmastonmuutos ja luontokato koetaan suhteessa ihmiseen; merkitystä on vain sillä, mitä meille ihmisille käy, mitä meidän lapsille käy. 

Kun kaiken ytimessä on oma lapsi - siis lisääntymällä saatu lapsi, eikä lapset yleensä - ilmastohuoli kääntyy amerikkalaistyyppiseksi mikronationalistiseksi oman perheen puolesta taisteluksi. Mikronationalismissa isänmaa on pirstoutunut, jäljellä ja kaiken ytimessä on oma lisääntymällä hankittu perhe erillään kaikesta kuin pieni vihollisten piirittämä vihoviimeinen turvasaareke, pieni talo suuressa metsässä.