Yksi ajatus näytelmän tyylistä

Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato teki viime vuoden kulttuuriteon, kun ryhtyi julkaisemaan näytelmäkritiikkejä. Ilahduttavaa, että näytelmistä kirjoitetaan kirjallisuutena, ei pelkästään esityksinä! 

Eeva Saloniuksen kritiikki Jukka-Pekka Pajusen ja Merja Sainion toimittamasta antologiasta Ja nyt: Maailma! – Kuusi näytelmää saksankielisiltä näyttämöiltä (2021) on perusteellinen ja innostunut, mutta sen osana olevassa katsauksessa näytelmän lukemisesta ja kustantamisesta on muutama kohta, joita haluaisin tarkentaa. 

Ensinnäkin: Salonius ei oikeastaan määrittele näytelmää, ja välillä vaikuttaa siltä kuin hän puhuisi näytelmän sijaan esityskäsikirjoituksesta. Salonius esimerkiksi toteaa: "Kaikki näytelmätekstit eivät suinkaan ole mielekästä luettavaa. Katsojan lumoava teatteriesitys ei välttämättä toimi luettuna tekstinä laisinkaan."

Muistutuksena: Näytelmä on itsenäinen kaunokirjallinen teos, josta voidaan tehdä monia erilaisia esityksiä eri aikoina, esityskäsikirjoitus puolestaan ohje, kaava tai runko useimmiten tietyn työryhmän tietylle esitykselle tiettynä aikana tiettyyn paikkaan.

Totta kuitenkin: kaikki näytelmät eivät ole kiinnostavia tai moniulotteisia niin kuin kaikki romaanit eivät ole kiinnostavia tai moniulotteisia. Silti tylsästä näytelmästä tai romaanista voi saada kiinnostavan ja puhuttelevan teatteriesityksen tai elokuvan.

Tulkitsenkin Saloniuksen tarkoittavan, että kaikkia näytelmiä ei ehkä kannattaisi julkaista kirjana niin kuin kaikkia romaanikäsikirjoituksia ei kannata julkaista kirjana. Hän komppaa esseisti ja teatterialan ammattilaisen Heidi Backströmin esseessään Näytelmän lukemisen vaikeudesta esittämää toivetta: "Kaivataankin apua kustantamoiden, kirjastojen ja kirjakauppiaiden ammattilaisilta, jotka osaavat löytää tämän päivän lukijoita puhuttelevat tekstit". 

Sekä Backström että Salonius siis toivovat näytelmän julkaisemiseen samanlaista institutionaalista portinvartijuutta mikä nyt toteutuu muun kirjallisuuden kohdalla. Tämä toki lisäisi näytelmäkirjallisuuden arvostamista. Mutta karsisiko se mitäänsanomattomia ja yksiulotteisia näytelmiä? Ehkä pikemminkin viimeistelemättömiä. Portinvartijuudesta huolimatta Suomessa julkaistaan paljon latteita ja mitäänsanomattomia romaaneja, jotka monen mielestä olisi hyvin voineet jäädä julkaisematta. 

Näytelmän tyylistä

Toinen tarkennus: osiossa Näytelmien vaikeudesta Salonius miettii:

"Tekstit suorastaan tulvivat lukijan yli kaoottisena tajunnanvirtana ja huuhtovat mukanaan toisiin todellisuuksiin. Tekstien tempo on kiihkeä, ja välimerkittömyys osaltaan alleviivaa näytelmän nopeaa rytmiä. Lukijalle tämä on kuitenkin haaste. Lauseita on vaikea erottaa toisistaan ja sanojen merkitykset tuntuvat katoavan. Välillä ihmetyttää, miksi lukijaa harhautetaan tällä tavalla tahallaan. Tai miksi teatterintekijöitä, jotka todennäköisimmin näihin teksteihin tarttuvat, halutaan harhauttaa?"

Väitän: Välimerkittömyys tuskin on harhauttamista. 

Dramaturgi Elina Snicker kirjoittaa Uuden näytelmän antologiassa ilmestyneessä tekstissään Välineitä uuden näytelmän lukemiseen näytelmän tyylistä, joka "antaa vihjeitä teoksen ajattelutavasta, asennosta maailmassa". 

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tyylistä ja kuinka tyyliä ei aina osata lukea. Erityisesti näytelmien kohdalla se ohitetaan merkityksettömänä, vaikka tyyli luo merkityksiä yhtä lailla kuin muoto ja sisältö. Saloniuskin huomioi, että nykynäytelmän parenteesit eli näyttämöohjeet ovat usein persoonallisia, mutta ei kuitenkaan jatka tyylin merkityksen pohdintaa, vaan kuittaa lyhyesti: 

"Toisinaan ne ovat myös niin runollisia, että esityksen ohjaaja on saattanut ottaa ne osaksi dialogia, vaikka kirjailija ei itse olisikaan sitä alun perin tarkoittanut."

Väitän taas vastaan: Jos parenteesit ovat runollisia, runollinen tyyli on merkityksellinen ja vaikuttaa siihen miten näytelmä tulkitaan, mutta myös siihen, miten se esitetään. Runolliset tai muuten tyyliltään kohosteiset parenteesit vaativat tulkitsemaan.

Näytelmä on kokonaistaideteos, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja josta ei voi irroittaa tyyliä tai parenteeseja kokonaisuuden ja merkityksen kärsimättä. Tai voi, mutta ohjaaja on silloin kyllä todella surkea lukija tai mielikuvitukseton ohjaaja, tai tekee sen tarkoituksella taiteellisista tai muista syistä. 

Kirjallinen teos, myös näytelmä, on irrallaan tekijänsä intentioista, ellei kirjailija ole erikseen ohjeistanut, miten esimerkiksi parenteesit pitää tulkita tai esittää näyttämöllä. Lukijat ovat yleensä sen verran kokeneita, että tunnistavat teoksen lukuohjeen ilman kirjailijan ohjeistustakin ja tulkitsevat teosta kutakuinkin samansuuntaisesti. (Kuten kirjailija, vai pitäisikö sanoa teos /sisäistekijä ehdottaa tai tarkoittaa.) 

Tyyli on kuitenkin yhä suurimmalle osalle lukijoista hankalasti avautuvaa, ja siksi se usein sivuutetaan tai sitä pidetään vain koristeena; "kieli oli runollista". 

Tyylillä on myös maailmankuvallinen merkitys, kuten Snicker kirjoittaa. Tyyli asemoi tekstin maailmaan ja kirjalliseen traditioon, väittää maailmasta ja traditiosta jotain ja voi kääntää teoksen tulkinnan päälaelleen.

Nykynäytelmissä tyyli korostuu yhä voimakkaammin ja siksi tyyliä kannattaisikin opetalla lukemaan. Välillä tuntuu, että Suomessa kirjoitetaan valtavan kiinnostavia näytelmiä, mutta esitetään tosi perinteisiä ja perinteisesti.