Mikä olet, ihminen? Pipsa Longan näytelmän Toinen luonto luentaa

Pipsa Longan näytelmän Toinen luonto (2019) aiheena on ihmisen suhde muunlajisiin eläimiin. Näytelmä muun muassa kysyy, millä perusteella vedämme eettisen toiminnan rajan ihmisten ja muiden eläinten välille. Kysymykset ovat tuttuja posthumanistisesta teoriasta ja eläintutkimuksesta, mutta Toinen luonto ei ole teoreettinen tai vaikea. Päinvastoin, se on samaan aikaan hauska ja kauhistuttava sekä rakenteeltaan kevyt ja ilmava, jossa kohtaukset muodostavat episodimaisesti useita lyhyitä itsenäisiä tarinajuonia. Lisäksi näytelmä on täynnä oivaltavia huomioita ihmisten eläinsuhteista, mutta ei kysy tai vastaa suoraan, vaan jättää ne lukijan tehtäväksi.

Tämä teksti ei ole arvio tai analyysi Toisesta luonnosta vaan kirjoitan näytelmästä löytyvistä itseäni kiinnostavista teemoista. Myöhemmin kirjoitan ehkä lisää muista teoksista, joissa käsitellään ihmisten ja muunlajisten eläinten suhdetta tai posthumanistisia teemoja.

Toukan aika

Näytelmän alussa ollaan lentokentän tai sataman tapaisessa isossa tilassa, jossa liukuhihna kuljettaa ihmisiä eteenpäin. 

Liukuhihnan vierellä katusoittaja soittaa viululla Bachin Sarabandea. Kaukana edessä, missä liukuhihna lopulta päättyy, ihmiset kaatuvat kuolleina maahan ja siirtyvät toiselle hihnalle, joka vie ihmisruhot pois.

Kohtaus päättyy pimeyteen ja hirvittävään jylyyn. Tuntuu, että miten tästä voi enää jatkaa. 

Mutta seuraavassa kohtauksessa ollaan vehreässä puistossa, valoisassa ja kesäisessä tunnelmassa. Vanhempi istuu puistonpenkillä puun alla, syö eväsleipää. Kauempana toisen puun alla seisoo tyttö, huojuttelee itseään ja puhelee äänettömästi linnuille. 

Näemme kuinka puistotietä köpöttelee vanhus, istuutuu penkin toiseen päähän. Katsoo oksaa vanhemman pään yläpuolella, niin että vanhempi kiusaantuu ja nostaa katseensa. Vanhus osoittaa oksaa ja sanoo: “Toukka siinä koukistaa itseään oksalla.” Nyt vanhempikin huomaa toukan, katsoo toukkaa, sen koukistuvaa ruumista, matkantekoa oksalla. Aika hidastuu, on vain toukka ja toukan aika.

Sitten vanhempi kääntää päänsä, vilkaisee tyttöä, joka edelleen puhelee puun alla lintujen kanssa, joku hölkkää ohi. Kaikki on taas normaalia, tarkentamatonta. Aika jatkaa vauhtiaan siitä mihin katse sen äsken pysäytti. Kaiken peittää jälleen pimeys ja hirvittävä jyly. 

Jos ensimmäinen kohtaus oli yleiskuva, toisessa kohtauksessa tarkennetaan lähelle, katsotaan sellaista jonka näkeminen vaatii pysähtymistä, havahtumista. Katse ei kuitenkaan ole ensi sijassa luonnontieteellinen. Toukkaa ei havainnoida okulaarin läpi, se ei ole mittausten ja luokittelujen kohde. Toukka nähdään pikemminkin toimijana, yhtenä osana pientä puistoseuruetta, jolla jokaisella on jokin oma hommansa toimitettavanaan.

Vanhuksen ja vanhemman tavoin lukija pysäytetään katsomaan toukan koukistelua oksalla. Näen toukan kiinteän ruumiin keväänvihreän värin, mustat ja keltaiset pisteet tuntosarvien päässä. Keskittyneen, asialleen omistautuneen olennon. 

Sitten hetki on ohi, palataan yleiskuvaan, johon toukka ja häntä pienemmät katoavat. 

Katseen valta

Toisen luonnon motto on Leena Krohnilta: "Vieraan lajin katse määrittelee ihmisen, antaa hänelle oikeat koordinaatit. Kuinka oma kielemme voisikaan sen kertoa? Vain vieraan silmistä saamme lukea, keitä ja millaisia olemme?"

Katsominen ja katseen kohteena oleminen ovat toistuvia motiiveja Toisessa luonnossa. Lintutytön vanhempi kääntyy katsomaan meitä ja puhuu suoraan meille. Kauppias kiusaantuu, kun tajuaa, että me näemme mitä hänen pakastealtaallaan tapahtuu. Ravintolassa hovimestari pahoittelee meille katsojille ravintolasalinsa tapahtumia. Näytelmän sisälle rakentuukin monikon ensimmäisen persoonan me, tapahtumien yleisö, todistajien joukko.

Katsojalla on perinteisesti ollut valta määritellä ja arvioida. Katsoja on ymmärrätty aktiivisena toimijana, katsottava passiivisena kohteena. Toisessa luonnossa katsominen kääntyy toisin päin. Katsoja onkin usein passiivinen, kuin television loputtomien viihdeohjelmien ja mainosten ääreen sohvalle maatunut ihminen, joka ei tiedä eikä välitä mitä katsoo. Kaikki näyttää hänelle samalta ja toisaalta katsoja näkee vain sen mitä haluaa. 

Ihminen ei kuitenkaan ole Toisessa luonnossa ainoa joka katsoo, myös ei-inhimilliset eläimet katsovat, myös ihmistä. Yhtäkkiä kanan silmä tuijottaa minua teoksen sivulta, koira paljastaa henkilön tämän yksityiseksi luulemassaan tilassaan, kissa katsoo sohvalta naista. 

Mitä muut eläimet näkevät, kun he katsovat ihmistä? Filosofi Jaques Derrida kirjoittaa teoksessaan Eläin joka siis olen häpeästään, jota tuntee, kun hänen kissansa näkee hänet suihkun jälkeen alasti, katsoo hänen alastomuuttaan. Filosofi tajuaa, että kissan katse on puuttunut filosofian historiasta. Länsimainen filosofia on ollut kiinnostunut vain ihmisestä ja pitänyt ihmisen ja eläimen omissa kategorioissaan. Samalla eläimiltä on kielletty yksilöllisyys ja moraalinen arvo. Eläimen käsite onkin Derridan mukaan ongelmallinen, sillä muunlajisten eläinten välillä on enemmän eroja kuin eläimen ja ihmisen välillä. 

Kasvojen valta

Toisen luonnon yhdessä kauneimmassa kohtauksessa sisko ja veli tuovat äitinsä sairasvuoteelle tämän vanhan, rakkaan hevosen. Hevonen laskee päänsä äidin syliin, äiti silittää hevosen otsaa ja toistelee “Oi, Maaria, oma vanha luuska”. Kun äiti kuolee, äidille ja hevoselle pidetään kaksoishautajaiset. Molempien,  äidin ja Maaria-hevosen, kahden vanhan naisen, isot kasvokuvat on aseteltu arvokkaasti ja samanarvoisesti  keskeiselle paikalle muistotilaisuudessa. Äiti haudataan, mutta Maaria tarjoillaan hautajaisvieraille leivän päällä. Veljen mielestä Maarian syöminen on makaaberia, ja nälkäisenä ja suruissaan hän päätyy tutulle nakkikioskille syömään hampurilaista, pihvillä.

Filosofi Emmanuel Levinasin mukaan filosofian historiaa on hallinnut pyrkimys totaliteettiin ja samuuteen. Levinasia itseä kiinnosti suhde toiseen ja niin, että toinen säilyttää toiseutensa ja vierautensa, ei ole loppuun asti selitettävissä. Levinasille kasvot edustavat toista paljaimmillaan, ja synnyttävät vastuun toisesta, ilmaisevat moraalisen imperatiivin "Älä tapa". 

Derrida kritisoi Levinasta eläinkysymyksen ohittamisesta. Derridan mukaan kasvojen synnyttämä vastuu ei Levinasin ajattelussa ulotu muunlajisiin eläimiin. Jos minulla on velvollisuus toista kohtaan, eikö eläin ole vielä enemmän toinen kuin veljeni, jonka tunnistan kaltaisekseni, Derrida kysyy. "En tiedä onko käärmeellä kasvot." Levinas epäilee. 

Tarvitseeko käärme kasvot, jotta voin nähdä hänessä kanssakulkijan, yksilön, jolla on omat halunsa, tunteensa, tarpeensa ja näkökulmansa? Tai riittävätkö kasvot, että kohtelen toista yksilönä, jolla on sama oikeus olla maailmassa kuin minulla? 

Valion maitomainoksessa vuodelta 2012 juontaja Heikki Paasonen esittelee aurinkoisissa ja kesäisissä maisemissa maitotilaa, "perhetilaa", jonkalaisista Valion maito on kuulemma peräisin. Mainoksen mukaan tiloilla "lehmät eivät ole vain numeroita. Ne ovat perheenjäseniä. Ja jokaisella on nimet. Vähän niin kuin tolla Irmalla." Mainos herätti aikanaan paljon kritiikkiä ja eräs kommentoija kysyikin: "Kuinka moni teistä ampuisi omaa perheenjäsentä pulttipyssyllä päähän pakotetun raskauskierteen jälkeen kun tuotanto vääjäämättä ehtyy?"

Tehokanaloiden kanoilla, tehosikaloiden sioilla ja turkistarhojen ketuilla ja minkeillä on todistettavasti kasvot, mutta tehoeläintuotannon hyväksyvä lihansyöjä kieltäytyy näkemästä niitä. Broileri on pakkaus kylmäaltaassa, ei kana, jolla oli kasvot, havainnoivat silmät,  ihmisen epämuodostuneeksi jalostama kivulias ruumis liian pienessä häkissä. Jokainen eläinoikeusaktivistien julkaisema kuva tehosikalan sian tai kettutarhan ketun tuntevista silmistä järkyttää, mutta lihansyöjä siirtää myötätunnon ja surun tunteensa siasta itseensä ja kokee, että kuvilla hyökätään hänen yksilön- ja valinnanvapauttaan vastaan. 

Ihmisen valta

Ajattelen näytelmän kohtausta, jossa pariskunta on syömässä ravintolassa. Viereiseen pöytään asettuu seurue perheenpään johdolla. Tarjoilija tuo seurueelle ruuat, perhenpää saa eteensä paistin ja ryhtyy leikkaamaan lihaa. Saman aikaan viereisessä pöydässä istuvan pariskunnan ruskeapukuiselle miehelle tapahtuu jotain kamalaa; hän tuntee kipua kyljessään, tuntee kuin häntä leikattaisiin. Viereisessä pöydässä perheenpää pureskelee antaumuksella pihviään, jokainen perheenpään suupala aiheuttaa lisää tuskaa viereisen pöydän miehelle. Ruskeapukuinen mies tuntee, että häntä syödään, että perheenpää pistelee häntä poskeensa. 

Perheenpää ei ruskeapukuisen miehen vaimon pyynnöstä huolimatta lopeta syömistään eikä häntä järkytä edes ruskeapukuisen silminnähtävä ja todistettava kipu. Perheenpää ei koe tekevänsä mitään väärää - hänhän vain syö ruokaansa josta on maksanut ja joka vain jäähtyisi ja menisi pilalle, jos hän lopettaisi syömisen.

Ihmisyyttä ja ihmisen ylivertaisuutta muihin eläimiin nähden on perusteltu muun muassa uskonnolla, kielellä, järjellä tai kultuurilla. Muunlajisia eläimiä ei ole nähty yksilöinä, joilla on yksilöllinen kokemuksensa ja maailmassa olemisen tapansa. Viime vuosien eläintutkimus on kuitenkin osoittanut, että lähes kaikki eläimet, ihmiset mukaan lukien, kokevat samoja perustunteita kuten iloa, surua, vihaa ja pelkoa. Filosofi Elisa Aaltolan mukaan kyky kokea tuo yksilön moraalin piiriin, sillä se saa välittämään asioista ja siitä mitä itselle tapahtuu; välttämään kipua, kärsimään, etsimään nautintoa, kokemaan iloa. 

Eläinsuojelulaissa eläinten pidosta ja kohtelusta sanotaan seuraavaa: "Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty."

"Tarpeellinen kipu" kuulostaa moraalisesti ristiriitaiselta - mitä se onkin - mutta moraalisesti se voidaan ehkä perustella tilanteissa, joissa muunlajista eläintä joudutaan auttamaan tai lääkitsemään ja toimenpiteet saattavat aiheuttaa henkistä ja ruumiillista kärsimystä, mutta auttamatta jättäminen aiheuttaisi enemmän tuskaa. Tehoeläintuotannossa "tarpeellisen kipun tuottamista" perustellaan taloudellisilla syillä kuten työntekijän oikeudella toimeentuloon ja kuluttajien oikeudella halpaan lihaan, sekä ihmisen oikeudella syödä lihaa, juustoja ja kananmunia. 

Onko ihmisellä oikeus toimeentuloon muunlajisen eläimen kärsimyksellä? Kyky moraaliseen ajatteluun on ihmiselle luontaista ja ihminen toteuttaa perusluontoaan, kun toimii moraalisesti myös suhteessaan  muihin eläimiin. Elisa Aaltolan mukaan sillä, että luonnossa on julmuutta ja muunlajiset eläimet tappavat ja syövät toisiaan ei voi perustella ihmisen julmuutta muunlajisia eläimiä kohtaan, ellemme sitten hyväksy julmuutta ja vahvimman oikeutta myös ihmisten välisten suhteiden perustaksi. 

Toisessa luonnossa ihminen ei ole "paha" tai tarkoituksella moraaliton. Mutta välinpitämätön ja laiska hän on, henkisesti ja toiminnassaan, enkä usko, että missään tuomioistuimessa kelpuutettaisiin hänen puolustustaan "En ajatellut" tai "En tiennyt". 

Ruumiin kokemus

Ludwig Wittgenstein on todennut: ”Jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä.” Wittgesteinin mukaan voimme ymmärtää vain maailmaa, jossa elämme ja sitäkin oikeastaan vain kielemme rajoissa. Wttgesteinilaisesti kieli määrittää maailman rajat, eikä ole olemassa kielen ulkoista todellisuutta tai ainakaan sitä ei voida tavoittaa sanoilla: "Siitä mistä ei voi puhua on vaiettava."

Kieltä ja sen mahdollistamaa kykyä abstraktiin ajatteluun on pidetty ihmisen ainutlaatuisena ominaisuutena, joka erottaa meidät muista eläimistä, tekee meistä "mielellisiä". Kyky ymmärtää ja käyttää propositionaalista eli lauseista rakentuvaa kieltä on kuitenkin kyseenalainen ihmisyyden mitta, sillä se jättää ihmisyyden ulkopuolelle muun muassa vastasyntyneet ja ihmiset, joilla on esimerkiksi jokin kielen ymmärtämistä tai tuottamista rajoittava neurologinen sairaus. Tällainen kielen ulkopuolella elävä ihminen on myös Toisen luonnon Lintutyttö, joka ei vaikuta reagoivan vanhemman puheeseen, mutta kommunikoi lintujen kanssa ja joka tosielämässä ehkä määriteltäisiin autismin kirjolle. 

Miten ymmärtää muunlaista kuin kielen kautta hahmottuvaa kokemuksellisuutta, ja toisaalta miten antaa sellaiselle tilaa? Wittgesteinin ajattelun mukaan leijonan tai Lintutytön kokemus maailmasta olisi jotain sellaista, jota ei ihmiskielellä tavoiteta.

Mutta onneksi on muutakin kuin kielellä jäsentyvää ymmärtämistä ja kokemuksellisuutta. 

Toisessa luonnossa Lintutytön vanhempi vakuuttaa: "Kyllä me ymmärrämme toisiamme. Välillä me ymmärrämme. Esimerkiksi nyt minä ymmärrän häntä. Minä näen hänestä onnen."

Puistossa lintujen seurassa Lintutyttö on levollinen, mutta vastustelee kun pitää lähteä kotiin. Vanhemman mielestä tytön kannalta parasta olisi, jos he voisivat asua asuntovaunussa puistossa ja tyttö voisi nukkua puiden alla riippumatossa. Mutta sellainen ei käy päinsä, puisto on julkinen paikka eikä siellä saa asua.

Länsimaisessa ajattelussa mieli on ollut tietoisuuden ja todellisuuden lähde. Edmund Husserlin mukaan tietoisuus on kuitenkin aina jollakin tavoin ruumiillinen - maailma ei olekaan valmiina mielessämme vaan tulee tietoisuuteemme ja havaituksi ruumiimme kautta. Kieli ei siis ole ensisijainen vaan sitä ennen on ei-kielellinen kokemus maailmasta. Elisa Aaltola toteaakin teoksen Johdatus eläinfilosofiaan johdannossa, että kielen sijaan "huomio tulisi kiinnittää niihin moninaisiin proposiotionaalisen kielen ulkopuolisiin tapoihin, joilla mieli voi tuottaa intengtioita, tietoisuutta ja tunteita sekä käsitteitä ja uskomuksia -'ajattelun' peruspalikoita."

Ajattelen kissoja, koiria ja hevosia, joiden kanssa olen viettänyt aikaa ja miten olemisen tapamme joskus muuttuu yhteneväiseksi, hengitys samanrytmiseksi, ja alamme peilata eleillä ja liikkeillä toisiamme. En tiedä mitä tai miten kissani tuollaisessa tilanteessa ajattelee, mutta ruumiimme lukevat ja ymmärtävät toista paremmin kuin sanoilla koskaan olisi mahdollista.

Laji, joka pystyy tuottamaan jotain Bachin musiikin kaltaista

Ylevä on tunnetila ja esteettinen kategoria, joka yleensä liitetään taiteeseen tai maisemiin ja luonnonilmiöihin. Ylevä, subliimi, hipoo käsityskyvyn rajoja kauneudellaan ja ihmeellisyydellään, ja mikä olisi ylevämpää kuin Bachin musiikki, jolla joku onkin joskus perustellut ihmisen erityisasemaa muiden lajien keskuudessa.

Bachin musiikki on Toisessa luonnossa keskeisessä osassa ja toistuessaan luo teokseen liturgisen muodon. Näytelmää voisikin tarkastella ylevän näkökulmasta; miten teos ottaa haltuun ylevän ja käyttää yleväksi määrittyvää musiikkia ja muotoa. Tuotanto-, koti- ja lemmikkieläimiä harvemmin nähdään ylevinä, ja Toisen luonnon kohtauksissa, joissa esimerkiksi ihmisyyden ylivertaisuuden osoituksena pidettyjä teoksia lauletaan tuotantoeläimille, ylevä ja arkisuus yhdistyvät ovelasti. Tulkitsen teosta sielunmessuna, mutta en niinkään muunlajisille eläimille kuin ihmiselle. 

Hän on kyykäärme, jota katsoin kasvoista kasvoihin Kivikon metsässä.

Taustakirjallisuutta: 

Pipsa Lonka: Toinen luonto

Elisa Aaltola (toim.): Johdatus elänfilosofiaan

Jaques Derrida: Eläin joka siis olen