Runoselitys 1: Aila Meriluodon runokokoelman Lasimaalaus runo Tyhjät kädet

Tutustuin Aila Meriluotoon kaksikymppisenä kirjallisuuden opiskelijana.

Opiskelijaystäväni oli löytänyt oopperan kirpputorilta taivaansinisen, villakankaisen ja tyköistuvan 1950-luvun jakkupuvun, kokoa 38, jonka olisi siten pitänyt sopia minulle ja ystävilleni. Hameen vyötärö oli kuitenkin niin kapea, että jos vetoketjun onnistui saamaan kiinni, hame päällä ei voinut enää kyykistyä tai istua.

Oopperalta ystävän mukaan oli tarttunut myös tumma peruukki, jossa oli kulmakarvoihin ulottuva, skarpisti leikattu otsatukka ja paksut selkään asti ulottuvat suorat hiukset. Peruukki ei millään muotoa muistuttanut Aila Meriluodon tukkaa, vaan siitä tuli mieleen eräs kirjallisuuden laitoksen lehtori, jonka äly ja itsevarmuus olivat tehneet ensimmäisen vuoden opiskelijoihin vaikutuksen. 

Meriluodon runokokoelma Lasimaalaus ilmestyi vuonna 1946. Kokoelma oli 22-vuotiaan Meriluodon esikoisteos. Toinen maailmansota oli juuri päättynyt. Kokoelman runoissa kuuluu sodan ja kuoleman läheisyys, mutta menetystä ja hävitystä väkevämmin uuden luomisen mahdollisuus. Runon minä rientää, väliin jopa rynnii kohti elämää. Ehkä nuorina opiskelijoina tunnistimme itsessämme samanlaista kiihkoa ja odotusta. 

Kokoonnuimme usein opiskelijaystävieni kanssa lukemaan Lasimaalausta niin, että jollain oli tuo vaaleansininen jakkupuku ja peruukki päässään. Erityisen suosittuja olivat runot Todellisuus, Kakskymmentä suvea, Kivinen Jumala, Soittaja pimeässä ja Tyhjät kädet. Ne ovat runoja, jotka hyödyntävät retorisia keinoja, eli kysyvät, huudahtavat ja puhuttelevat lukijaa. Runot vaativat vastaamaan tai ainakin pohtimaan, ja lausuntaan tottumatonkin löytää niistä ilmaisuunsa monenlaisia nyansseja.

Aila Meriluoto -fanituksessamme oli mukana aimo annos ironiaa, mutta myös vilpitöntä  ihailua. Luimme runojen ohessa Meriluodon ensimmäisen julkaistun päiväkirjan Lasimaalauksen läpi, ja kävimme katsomossa Q-teatterissa Meriluodon ja runoilija Lauri Viidan suhteesta kertovan näytelmän Putoavia enkeleitä.

Valitsen selitettäväksi Meriluodon esikoiskokoelmasta runon Tyhjät kädet. Runo on kielellisesti pelkistetty, mutta avautuu monenlaisiin luentoihin. Runoa voi tulkita esimerkiksi luovuuden tai oman tien löytymisen kuvauksena. Valitsen itse kuitenkin yhteiskunnallisen, toimijuuteen kannustavan luennan.

Runo alkaa valittaen, eikä ihme, sillä runon puhujan lähtökohdat eivät ole kummoiset:

Kaksi tyhjää kättä

antoivat mahtajat.

Eivät muuta.

Näillä tyhjillä käsilläkö pitäisi elämässä selvitä, tuntuu puhuja kysyvän. Maailma on armoton ja iskee niitäkin, ja ehkä ennen kaikkea niitä vastaan, joilla ei ole mitään.

— Kestä, jos jaksat

Huku, jos et!

Iskivät —

Millä ja miten puolustaudut, jos ei ole mitään, pohtii runon minä.

Tyhjät käteni, 

kohotanko teidät

suojaksi pääni, 

vaipuvan pääni?

Runon puhuja pohtii alistuako, ottaata iskut vastaan ja yrittää vain suojautua, painua alemmaksi, pienemmäksi. 

Mutta kädet, tyhjätkin, voivat nousta taistelemaan, pitämään puoliaan: 

Vai joko leimahdan, 

puristan nyrkkiin

käteni, käteni voimaansa heräävät —

iskenkö vastaan, 

iskenkö vastaan, 

niin että tähdet radoiltaan sinkoo —?

Runon lopulla puhuja havahtuu voimaan, joka hänen käsissään on. Kädet voivat tyrkätä maailman sijoiltaan, sekoittaa ennustajaeukon kortit uudelleen, määrittää oman kohtalonsa ja tähtien asennot. 

Itse pidän erityisesti toistosta iskenkö vastaan, / iskenkö vastaan. 

Puhujan uhittelussa kuuluu epäröinti, tottumattomuus vastarintaan ja toimintaan. Uhittelu saattaa kutistua pelkäksi tyhjäksi puheeksi, mutta kuka tietää vaikka puhuja valitsisikin toiminnan tien. 

Lienee syytä todeta, että ilmaan kohotettu nyrkki on solidaarisuuden ja väkivallan vastustamisen symboli. Runo ei siten kannusta väkivaltaan vaan yhteistoimintaan.

***

Blogini kymmenvuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaisen tämän vuoden aikana kymmenen runoselitystä. Tämä teksti on sarjan ensimmäinen osa.