Lähiörunouden perkaus, osa 1, jossa otetaan käyttöön lähiölukulasit
I
On runoilijoita, jotka kirjoittavat lähiöstä tunnistettavasti, nimeävät kadut ja baarit. Marko Korvelan Kontula Blues kokoelmassa kävellään Keinutiellä ja Tomi Kontion runoissa Ostostiellä ja kuvataan lähiön rosoisempaa arkea.
Runoilija Anu Keskitalo asuu Kivikossa, Kontulan naapurissa, ja on aktiivinen Kontulan kulttuurielämässä. Keskitalo on esiintynyt Kontulassa erilaisissa runotapahtumissa, järjestänyt kirjastossa Open mic-tapahtumia, vetänyt Kontulan Runosade -nimistä runoryhmää ja näytellyt Teatteri Kontulassa
Kun tartuin Keskitalon esikoisrunokokoelmaan Kadota eksyä unohtaa (2021), odotin, ehkä jopa toivoin, lähiökuvausta. Asun Itä-Helsingissä lähiössä, ja jonkinlaisena harrastuksena kerään lähiöaiheisia kirjoja.
Jos googlaa hakusanalla "lähiöromaani", saa ensin monta sivua Noora Wallinkosken Perno Mega City -romaaniin viittaavia hakutuloksia. Perässä tulevat Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo, Anu Juvosen Lähiöoksennus, Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus, Tommi Takkusen Kaukovainio, Riina Katajavuoren Tytöt ja Sami Parkkinen Kääntöpaikka, muutamia mainitakseni.
Mikä sitten on lähiökirjallisuutta? (Ja mikä on "suuri lähiöromaani"1), jota on odotettu kai yhtä pitkään kuin modernia "suurta työläisromaania"?)
II
Lähiökirjallisuudessa lähiö on aihe ja ympäristö, ja määrittää henkilöitä ja näiden elämää. Etenkin lähiöromaaneissa lähiö on kaikkivoipa, joka leimaa ja hallitsee yksilöä. Pääsääntöisesti henkilöt haluavat lähiöistä pois, mutta lähiö on yksilöä vahvempi; yritys irroittautua lähiöstä epäonnistuu tai ainakin lähiö jättää jäljen, hajun.
Lähiökuvauksissa kysymys on usein myös luokasta ja nykyisin yhä useammin eriarvoistumisesta, segregaatiosta ja ylisukupolvisuudesta. Lähiökirjallisuuden piirteitä ovat myös realismin ja naturalismin estetiikka ja kansankuvaus. Henkilöt ovat matalasti kouluttautuneita, pienituloisia, työttömiä, päihdeongelmaisia tai pikkurikollisia. On köyhyyttä, lamaa, osattomuutta, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia. Omassa ympäristössään henkilöt ovat kuitenkin omalla tavallaan pärjääviä ja osallisia, ja heidän suhdettaan lähiön ulkopuolisiin värittää uhma, kauna tai ylpeys.2)
Lähiöiden idean toi Suomeen 1940-luvulla arkkitehti Otto-Iivari Meurman, jonka teoksesta Asemakaavaoppi on peräisin uudissana asumalähiö. Ensimmäiset suomalaiset lähiöt syntyivät 1950-luvulla. Teollistuminen, kaupungistuminen ja modernisaatio kiihdyttivät lähiöiden rakentamista, ja 1960-luvulla rakennustekniikan kehittyessä tiilirakentamisesta siirryttiin teolliseen sarjatuotantoon ja betonielementteihin. Lähiöistä puhuttaessa tarkoitetaankin juuri 1960- ja 1970-lukujen betonielementti- (vai helvetti?)lähiöitä.
Lähiökirjallisuus on siis melko nuorta ja sitä kirjoittavat yleensä itse lähiöissä kasvaneet kirjailijat. Marja-Liisa Vartion romaania Kaikki naiset näkevät unia (1961) voi pitää ensimmäisenä lähiöromaanina, mutta toisin kuin useimmat lähiöromaanit, se kuvaa porvarillisia ihmisiä ja porvarillista lähiötä.
Lähiörunoudessa voi löytää lämpöä ja romantiikkaa
Proosassa lähiö ei ole nykyisin kovin harvinainen aihe. Mutta runoudessa hakusana "lähiörunous", tuottaa vain muutaman tuloksen, jotka kaikki viittaavat Joel Mäkipuron runokokoelmaan Periferia (Poesia, 2023). Yksi tuloksista on kriitikko Vesa Rantaman arvio Mäkipuron kokoelmasta. Rantama käyttää arviossa määritettä lähiörunous:
"Tavallaan Mäkipuro jatkaa jo Tomi Kontion 1990-luvulla edustamaa lähiörunouden genreä. Erot ovat tosin merkitsevämpiä kuin yhtäläisyydet. Siinä missä Kontion kokoelmissa äänessä oli romantiikannälkäinen, kosmokseen kurkottava lähiöasukki, Mäkipuron runot ottavat tämän kokemuksen mukaan mutta puhuvat enimmän aikaa tutkijan tai kaupunkisuunnitteluviranomaisen äänellä. Asukkaita puolestaan kuvataan hankalasti asettuvana joukkona, sosiologin otteella."
Googlaamalla "Tomi Kontio + lähiö" löydän Helsingin Sanomien arvostelun Tomi Kontion kokoelmasta Vaaksan päästä taivaasta (Teos, 2004). Arviossa ei mainita sanaa lähiörunous, mutta todetaan:
"Uusissa runoissa ollaan jälleen Kontulassa, tämänpuoleisessa todellisuudessa rappukäytävien tylyssä valaistuksessa. Kokoelman toisen osaston laajat säkeiset, mutta proosarunon rytmiä tavoittavat tarinalliset runot puhuvat lähiöelon reunoista. Niihin on kasautunut juopuneita perhekuntia, toraa, masentuneen tyhjää surua."Samalla metodilla löydön myös kriitikko Reeta Holopaisen arvion Marko Korvelan runokokokoelmasta Kontula Blues (Basam Books, 2022). Arviossa ei käytetä käsitettä "lähiörunous", mutta kuvaillaan Korvelan runoutta lähiöromaanista tutuilla adjektiiveilla:
"Kontula Bluesin Kontula on lähinnä arkinen ja rosoinen, mutta rivien välistä huokuu lämpö parjattua kotilähiötä kohtaan, jossa elämän murjomillekin löytyy paikkansa. - - Kontula Bluesin Kontulassa stereotypiat päihdeongelmista, siivottomista kaduista ja kantakuppiloista pitävät merkittäviltä osin paikkansa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisestakin Idästä löytyisi kaikkine rosoisuuksineen myös aitoa tenhoa."
Tyly, rosoinen, arkinen, elämän murjoma... Mutta myös lämpöä ja romantiikkaa. Toisin kuin lähiöromaaneissa, lähiörunouden sävyissä kuultaa myös lähiöromantiikkaa, lähiöelämän romantisoiminen. 3)
III
Eli lähiörunouden heijastavat lukulasit
Luen Keskitalon esikoisrunokokoelmaa siis lähiölasien läpi. Lukutapa ei tee oikeutta kokoelmalle, koska Kadota eksyä unohtaa ei ole lähiörunoutta. Siitäkin huolimatta aion etsiä sieltä viitteitä lähiöön ja lähiörunouden esittämisen tapaan, ja toisaalta pohtia, voiko teoksen nähdä uudistavan lähiörunoutta. Silkkaa vääntämistä kirjoittajan mielen mukaan, myönnän.4)
Kadota eksyä unohtaa -kokoelman maisemaa eivät ole kerrostalot ja kapakat, vaan ennen kaikkea niityt, metsät, puistot ja pihat, vaikka muutamassa runossa lähiöstä, rappukäytävästä ja jätekatoksistakin puhutaan. Lähiörunoudelle tyypillisten arkisten havaintojen ja tilanteiden sijaan Keskitalon runojen keskiössä on runon puhujan sisäinen maailma, tunnelmat ja näyt.
// Aamun kirkas pikari, / täytä itsesi / ... en nukkunut tänä yönä / ja minun on halu vaeltaa / päivän poikki / nurmikon, metsän, kallion// (s. 12)5)
Läsnäoleva aistimaailma, aika ja paikka hahmottuvat hetkellisinä kuvina ja välähdyksinä:
// Pimeän rajat pyyhkivät olemistasi / valo saa kuvittelemaan mahdollisuuksia / istahdat pihakeinuun luulet tuulen tuudittavan // (s. 65)
Keskitalon runojen keskiössä on runon puhujan sisäinen maailma, tunnelmat ja näyt
Selkeimmin aika paikantuu kokoelman toisessa Karanteenirunot -nimetyssä osiossa. Koronapandemia on sulkenut sekä valtakuntien mutta myös Uudenmaan rajat:
"Valehtele, että isäsi kuoli, / olet matkalla pohjoiseen. // Valehtele lisää / sano, että olet ainoa lapsi.// Rajan jälkeen / kiipeä mäelle, / huuda: / Me ollaan täällä, / me ollaan lampaansyöjät / ja partisaanit // Isäsi kuolee, etkä tiedä sitä, / hengitys katkeaa ja sydän... // Huuda ilmaan surua ja / palaa pieneen kotiisi." (s. 79)
Tomi Kontion lähiörunoille ominainen lähiöelämän romantisointi ja tarinallisuus puuttuu lähes tyystin Keskitalon kokoelmasta. Samoin Kontion (ja perinteiselle) lähiörunoudelle tyypilliset roolirunot, joissa ääneen päästetään lähiön elämän kolhimia asukkaita.5) Vaikka Joel Mäkipuron runokokoelmassa Periferia runon puhujan ääni on tutkijan tai kaupunkisuunnittelijan, runokokoelmaa voi silti pitää yhtenä suurena roolirunona.
Keskitalon runot ovat keskeislyyrisiä, eli runojen puhuja puhuu, kokee ja aistii maailman vain omasta näkökulmastaan. Se tuntuu lähiörunouden kontekstissa raikkaalta ja suoralta.
IV
Yhteys toiseen ei ole häiriötön, vaan särkyy äkkiä ja muuttuu sirpaleiksi lattialle
Kadota eksyä unohtaa pohtii yksinäisyyttä, yksin jäämistä ja yhdessäoloa. Kokoelman avausrunossa puhuja toteaa: Kuvasta oli poistettu ihmiset / kuva oli kaunis / tarpeeksi siisti / ja ilman varjoja / lähes täydellinen //
Kun kuva on lähes täydellinen ilman ihmisiä, voi kysyä: “Mihin me tarvitsemme meitä? / Yksi riittää ottamaan kuvan / kirjoittamaan runon //.”
Kuva ilman ihmisiä olisi siisti, ihminen tuo kuvaan vain epäjärjestystä, rosoa, hähmää, elämän hämäriä puolia, tummia sävyjä.
Mutta ehkä juuri siksi, jotta kuva olisi täydellinen, ei "lähes täydellinen": “Tarvitsemme meidät kaikki / Tarvitsemme ihmisiä / torikojujen sekaan.”
Koska luen teosta lähiölaseilla, näen avausrunon viittaavan keskusteluun ostoskeskusten ja muiden julkisten tilojen käyttäjistä; kenelle ja mihin tilat on tarkoitettu, ja miten maksavaa asiakaskuntaa häiritsee tiloissa aikaansa viettävät päihteidenkäyttäjät. Tätä keskustelua "ostarin siivoamisesta" käydään myös Kontulassa.
Teoksessa ihmisiä ja kohtaamisia ihmisten kanssa on vähän. On kaksitoista vihaista miestä, kolme tupakoivaa miestä, raamatullisia, myyttisiä miehiä, sekä karjuva vastaanottoapulainen ja velkaneuvoja, joka ei lupaa tulevaisuutta. Vähäinenkään yhteys ihmiseen ei ole häiriötön, vaan särkyy äkkiä ja muuttuu sirpaleiksi lattialle. "Eilisen ilo on sirpaleista lasia" (s. 13), "Kerään sirpaleet lattialta / tilaan kukkakimpun huoneeseen / ja lähden." (s. 27)
Ihminen tuo kuvaan vain epäjärjestystä, rosoa, hähmää, elämän hämäriä puolia
Kokoelman muutamat runot, jotka tulkitsen kertovan parisuhteesta, yhdistän selkeimmin lähiörunouden perinteeseen:
"Nainen kurkistaa huomiseen / sukkasillaan eteisessä / postiluukusta. // Hän joka ovea juuri hakkasi / ja huusi / työnsi palavia kirjeitä asuntoon / on poissa// Nainen soittaa poliisille / ei poliisi tule / tilannehan on ohi //" (s. 55)
Lähiökirjallisuuden tyyliin on väkivaltaa, poliiseja, tilanteita rappukäytävässä ja pihalla voi "odottaa Se, / joka paljon lupasi / antoi, mutta ei lupaamaansa//.
Näin suoria tilannerunoja kokoelmassa on vain muutama, mutta tarinallisuudessaan ne poikkeavat tyyliltään muista runoista, ja nousevat siksi kohosteisesti esille.
Toinen konkreettinen tilanneruno paikantuu myös kerrostaloon ja kuvaa lähiöelon surullista puolta:
"Sehän oli kaiku, / se jonka kuulit // Se on käki etsimässä paikkaa // Yöllä heräät ja kuulet, / kun ne puhuvat naapurissa: / "Hän hyppäsi parvekkeelta" // Varmasti tiedät / että hän lähti // Hän oli valoisa / hypätessään / pudotessaan pelkkää maata" (s. 20)
Yksinäisyydestä yksinolon vapauteen
Teos jakaantuu kahteen osaan, josta vain toinen osio, Karanteenirunoja, on nimetty. Karanteenirunoissa puhujan yksinäisyyden kokemus on muuttunut yksinolon vapaudeksi. “Kaikessa suloista hitautta / kohta keitän teetä / en enää ajattele / monettako päivää / olen yksin”.
Karanteenirinoissa on myös alkupuolen runoja enemmän lempeää huumoria, joka tuo mieleen Tua Forströmin runouden: “Se hurjistunut harakka / on kukkapenkissä nyt / narsissit lentelevät / vai onko se naapuri, / kyllästyneenä yksinäisyyteen //”
Toinen osio on kokonaisuudessaan alkupuolta ehjempi, runojen ilmaisu on tarkentunut ja alkupuolen symbolismi on saanut rinnalleen yhä enemmän konkreettisia kuvia ja tilanteita.
"Ripustan pyykit / puiden oksille / loukkaamatta hiirenkorvien / herkkää kuuloa // Tunnistat yllättäen metsäviklon / sen lentäessä ylitse / muistat jotain tuntemattomasta, / se on lapsuuden mielikuva // (s.91)
Kun runon puhuja nimeää metsäviklon sen sijaan, että puhuisi geneerisesti vain linnusta, tuntuu kuin puhujan sisäisestä maailmasta avautuisi ovi maailmaan, yhteyteen maailman kanssa.
"//Voi kuulla ropinan, / nurmikon kasvun/ ja pienen laulun, / itsensä sisältä pyrkivän//" (s. 94)
Kommentit
Lähetä kommentti