Rikkaruohon vastaanotto ja oikeinluennat

 

Enhän olisi olemassakaan, jollet Sinä olisi jo minussa. (Augustinus: Tunnustukset)

- - - -

Viime vuoden kiinnostavimpia kirjoja vastaanoton näkökulmasta oli Otto Gabrielssonin teos Rikkaruoho. Teos sai ilmestyessään rutkasti huomiota ja palstatilaa, mutta keskustelu jämähti kauhistelemaan tekijän ja tämän tunnetun isän suhdetta ja arvailemaan tekijän motiiveja. 

Rikkaruohon vastaanoton yksipuolisuuteen on tarttunut kriitikko Maaria Ylikangas esseessään Läpitunkemattomuus. 

Esseessään Ylikangas kritisoi Gabrielssonin omaelämäkerrallisen teoksen luentaa, joka sivuttaa teoksen kaunokirjallisuuden ja keskittyy kirjoittajan kokemuksiin ja elämäkertatietoihin. Ylikankaan mukaan Rikkaruoho on Suomessa vastaanotettu dokumentaarisena kuvauksena kulttuuripersoona Jörn Donnerin ja tämän "erehdykseksi" kutsuman pojan suhteesta sekä hylkäämisen aiheuttamasta surusta ja katkeruudesta. 

Ylikankaan esseen tavoitteena on todistaa, ettei Rikkaruoho ole elämäkerta vaan romaani. Aihetta ja todenmukaisuutta enemmän pitäisi esseistin mielestä pohtia teoksen muotoa, sitä miten teos on kerrottu.

Ylikangas osoittaa ansiokkaasti, miten teos hyödyntää kaunokirjallisuuden keinoja ja traditiota. Esseisti opastaa lukijan teoksen väärin- ja ohiluennan rikospaikoille ja esittää todisteet, jotka johtavat romaanin jäljille. Lukija saa tiivistetyn luennon autofiktiosta, tekijyydestä ja "sisällön" ja muodon suhteesta. Valitettavasti esseistillä on niin kiire selittää Rikkaruoho romaaniksi ja muodoksi, että hän heittää sekaan aineksia, joita olisi mielekkäämpi tarkastella muussa yhteydessä. Yritys on toki kunnianhimoinen, mutta tulos pakotetun oloinen.

Esseen luettuani jäin pohtimaan romaanin määritelmää ja mitä jää romaanin ja elämäkerran ulkopuolelle. Rikkaruoho on epäilemättä kaunokirjallinen teos, mutta onko se romaani? Katoaako teoksen kaunokirjallinen arvo, jos sitä ei lueta romaanina? Eivätkö kaikki (tai ainakin useimmat) Ylikankaan mainitsemat keinot ole mahdollisia myös elämäkerroissa ja niissä teoksissa, jotka sijoittuvat jonnekin määritelmien väleihin?

Tunnistin teoksesta monia samoja kaunokirjallisia keinoja, joita Ylikangas nostaa esseessään esille. En kuitenkaan lukenut Rikkaruohoa romaanina. Mielestäni teoksen naulaaminen romaaniksi latistaa sitä lähes yhtä paljon kuin sen luenta pelkästään dokumentaarisena elämäkerrallisena todistuksena hylkäämiskokemuksesta. 

Olen samaa mieltä Ylikankaan kanssa siitä, että teos ansaitsee psykologiaan ja henkilöhistoriaan keskittyviä luentoja moniulotteisemman ja kirjallisia ansioita korostavan luennan.

Tämä kirjoitus ei ole Ylikankaan esseen vastakirjoitus vaan rinnakkaisluenta. En pyri kumoamaan Ylikankaan tulkintaa - siihen minulla ei ole auktoriteettia eikä lukijoita - vaan tuomaan rinnalle jälleen yhden tavan lukea Rikkaruohoa. Jos kirjoitukseni kuitenkin tulee kumonneeksi Ylikankaan tulkinnan, se ei ole osoitus kilpailusta vaan teoksen moniulotteisuudesta ja lukijuuden mahdollisuuksista. 

Alle naulaan omat teesini. 

1. Rikkaruoho on tunnustus ja asettuu tunnustuskirjallisuuden perinteeseen.

Tunnustus keskittyy usein jonkin tietyn elämänvaiheen tai häpeällisenä pidettyjen asioiden ja ominaisuuksien kuvaukseen. Tunnustuksessa kirjoittava minä tunnustaa oman viheliäisyytensä ja kelvottomat tekonsa ja asettaa oman minänsä ja toimintansa arvioitavaksi. Tunnustaja uskoo, että julkisen itsetutkiskelun avulla käsitys itsestä selkenee. Tunnustuksesta tuleekin yksilöllisen subjektin olemassaolon todistus. 

Tunnustuskirjallisuuden katsotaan alkaneen kirkkoisä Augustinuksen teoksesta Tunnustukset (1), jossa kirjoittaja kuvaa omaa uskonnollista kääntymystään ja henkistä ja hengellistä etsintäänsä. Augustinus uskoi, että itsestä vieraantunut ihminen on vieraantunut myös Jumalasta, ja tarkastelemalla omia tekoja ja ajatuksia rehellisesti ja kaunistelematta voi löytää takaisin itsen ja Jumalan luo. 

Tunnustukselle tyypilliseen tapaan Rikkaruohon kirjoittava minä tarkastelee elämäänsä ja itseään, suhdettaan isään, papputiksi nimittämäänsä kulttuuripersoonaan. Isä on vuonna 2013 julkaistussa "omaelämäkerrassaan" tuominnut pojan erehdykseksi. Julkinen kieltäminen mitätöi pojan:

Mammutilla veit minulta kulissin, jonne olin voinut piilottaa mädän suhteemme. Veit minulta suojan, joka loi ulkopuolisille vaikutelman, että tunnet minua kohtaan jonkinlaista arvostusta. Viimeiset viisi vuotta olen koettanut kohdata totuuuden. Tosiasia on, ettet välitä minusta paskaakaan. Olen sinulle pelkkä erehdys ( vaikka sanotkin, ettet kadu mitään elämässäsi). Totuuden kohtaaminen edellyttää vielä, että tuuletan sinut pois ja myyn jäännöksesi. (s. 177)

Rikkaruohon kirjoittava minä tutkii, minkälainen on tuo "erehdys", joksi papputti hänet tuomitsi ja paljastaa todellisen itsen isälleen. Jylisevä, loputtoman aktiivinen ja fyysisiltäkin mittasuhteiltaan ylivoimainen isä ja rasittavan terheä yhteiskunta esitetään vakioisena, jota vasten kirjoittajan elämää arvioidaan. 

Et ole mikään tavallinen isä, ja minäkin olen kaikkea muuta kuin tavallinen poika. Silti sinä arvostat normaalin, toimivan ihmisen perinteisiä ominaisuuksia - kovaa työtä. Minä kannatan horrostilaa, haaveilua ja omaan napaan tuijottamista. Siinä ajatuksemme eivät ole koskaan kohdanneet. (s. 25)

Tunnustaja alentaa itseään

Tunnustuksella on hyvin tunnistettavia lajipiirteitä, joista yksi on itsensä vähättelyn strategia. Tunnustaja ei säästele itseään vaan pikemminkin liioittelee heikkouksiaan ja häpeällisenä pidettyjä ominaisuuksiaan. Oma minä esitetään surkeana ja mitättömänä, puhuteltava, se jolle tunnustus on suunnattu, normina mutta saavuttamattomana. 

Päässäni pyöri saunomisen aikana niin paljon ajatuksia, että tunsin itseni ajoittain täysin valmiiksi lepositeisiin. Ajatukset vyöryivät ylitseni. Kärsin kaikista DSM-5:n psyykkisistä sairauksista. Demonit rellestivät pääni sisällä. Pieksin kaiken koivuvihdalla ulos kuin manaaja. Sydämeni pamppaili, ja keräsin rohkeutta vielä yhteen erään. Voitin. Menin ulos kesäyöhön iho makkaralla - alastomana ja vasta synnyttäneenä. Etkö voi edes vähän iloita puolestani, isä? Vai olenko ikuisesti henkisesti sairas, heikko, lyhyt, ruotsalainen, työtä vieroksuva, pahanhajuinen ja köyhä poikasi, jonka näkisit mieluiten... jota et näkisi mieluiten lainkaan? (s. 169)

Rikkaruohon tunnustajan syytelista on vaikuttava: luulosairas, veltto, hullu, juoppouteen taipuvainen, ääni- ja itkuherkkä, ihmisarka, pienikokoinen, pelokas... 

Itseään voi inhota milloin mistäkin syystä ja mikä tahansa piirre voi näyttää epätoivotulta, mutta kuinka tosissaan tällaista pitäisi lukea: lyhyt, ruotsalainen, pahanhajuinen...? Eikö Rikkaruohon tunnustavan minän itseruoskinnassa ole kyse pikemminkin hyberbolasta, tyylipiirteestä kuin totuudesta?

Rikkaruohon luennoissa ei ole juuri puhuttu tyylistä, vaikka teos on hyvin kirjallinen. Sen sijaan on kauhisteltu, kritisoitu tai säälitelty kirjoittajan katkeruutta, kateutta ja kostonhimoa, ja toivoteltu kirjoittajalle tasapainoisempaa loppuelämää (2). Lukijat eivät siis ole tunnistaneet teoksen kaunokirjallisuudellisuutta, vaan ovat vetäneet yhtäläisyysmerkit teoksen tyylillisten keinojen ja tekijän välille. 

Omaelämäkerran - jonka yksi muoto tai alalaji tunnustus on - ja romaanin oleellisin ero on suhteessa totuuteen. Tunnustus sijoittuu toden piiriin; kirjoittajan oletetaan puhuvan totta ja tekstin viittaavan läsnäolevaan maailmaan ja kutakuinkin vastaavasti. Kyse on sopimuksesta ja lukutavasta. (3.) Lukijalla on oikeus olettaa, että kirjoitettu on mahdollisimman totta. (Puhun niin totta kuin haluan.) 

Elämäkertakirjallisuudessakaan totuuden määritelmä tai käsitys totuudesta ei ole yksioikoinen. Elämän esittämiseen kirjallisena liittyy aina tekstin ja tekijän välinen katkos, jonka jokainen kirjoittaja tunnistaa (tai pitäisi tunnistaa) ja jonka ymmärtäminen pitäisi olla osa lukijan kompetenssia. Mutta kuten Rikkaruohon kirjoittava minä tunnustaa, lukija on erehtyväinen ja sillä on omat syynsä etsiä totuudesta jotain vielä todempaa: 

Toivoin naiivisti, että kirja antaisi peittelemättömän ja todenmukaisen kuvan ihmisestä, jonka lähelle en ollut koskaan päässyt.

Kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto kirjoittaa teoksessa Tunnustus ja todistus: "Mille tahansa omaelämäkerralliselle tekstille on ominaista kokevan subjektin kertominen juuri tietynlaiseksi. - - tunnustuksen kyky luoda ihmisestä subjekti perustuu siihen, että omat häpeälliset teot paljastetaan julkisesti siten, että ne pystytään selittämään parhain päin. Tunnustaminen ei siis saa johtaa mihin tahansa seurauksiin." (s. 130) 

Michel Foucault´n mukaan moderni ihminen on rippikäytännön tuottama. Keskiajan kristillinen ripittäytymiskäytäntö vakiinnutti tunnustuksen yhdeksi totuuden tuottamisen menetelmäksi. Totuuden kertomisesta tuli vapauttava ja puhdistava. Se päästi tunnustajan synnistä ja liitti tämän takaisin tai tiiviimmin yhteisöön. 

Tunnustus on yhteisön ja yhteisten arvojen tunnustamista. Ripittäytyvä ihminen oppi etsimään ja tunnustamaan tietynlaisia, vapauttajan odottamia syntejä. Moderni tunnustajakin on tietoinen sen yhteisön arvoista, jonka hyväksyntää hän tunnustukselleen kaipaa, ja tunnustaa sellaisia asioita, joiden tietää tulevan hyväksytyksi. Tunnustuksen "rehellisyys" ja "autenttisuus" ovat siten jo lähtökohtaisesti kyseenalaisia, minkä myös Rikkaruohon tunnustaja tiedostaa: 

Omaelämäkerrat eivät kylläkään ole koskaan rehellisiä, minkä jo Rousseua totesi teoksessaan Tunnustuksia, mutta onhan rehellisyyden vaatimus itsessään houkutteleva. (s. 27)

Tunnustajalle tärkeää onkin oman kirjoituksen hallinta. Kertominen - tai kerronta niin kuin Ylikangas kirjoittaa - on vallankäyttöä.

Tunnustus on osoitettu toiselle

Maaria Ylikangas määrittelee Rikkaruohon tyylilajin elegiseksi, jolle on ominaista poissaolevan puhuttelu eli apostrofi. Vaikka apostrofi on tyypillistä runoudelle, on poissaolevan puhuttelu myös tunnustuksen keskeinen piirre. Itse asiassa kirjalliset tunnustukset yleistyivät, kun jumaluudesta tuli juutalais-kristillisessä perinteessä näkymätön (ei-näkyvä) ja transsendetti, tuonpuoleinen.

Tunnustus vaatii ja olettaa aina toisen - jumalan, tuomarin, papin, terapeutin, median - jolla on valta hyväksyä tai hylätä ja määrittää sovitus tai rangaistus. Tunnustuksen logiikan mukaan kukaan ei tule itsekseen ilman toista. Tunnustus on samalla todistus tuosta toisesta. 

Augustinus uskoi, että ihmisen olemassaolon perusta on Jumalassa ja totuus itsestä ja jumalasta löytyy itsetutkiskelun avulla. Jos ei olisi Jumalaa, ei olisi tunnustajaa, kuuluu Augustinuksen teesi. Samalla lailla Rikkaruohossa tunnustajaa ja teosta Rikkaruoho ei olisi olemassa ilman isää, papputtia. 

Ilman Mammuttia en olisi koskaan kirjoittanut tätä kirjettä. (s. 27)

Sanoit Malou efter tiossa, että Rafaelin kirja seisoo omilla jaloillaan ja että se olisi julkaistu, vaikka et olisikaan julkkis. Mutta sehän on omistettu kokonaan sinulle. Aivan kuten tämä kirjekin. Miten voit edes väittää tai kuvitella mitään muuta? (s. 39)

Rikkaruoho rakentuu suhteessa papputiin ja tämän "omaelämäkertaan" Mammutiin. Rikkaruohossa kirjoittava minä kirjoittaa "erehdykselle" oman version, määrittelee itse itsensä, tekee itsensä. Se on  parantumiskertomus; siinä on parannuksen teon ja puhdistumisen teema niin kuin useimmissa tunnustuksissa:

Ääriviivani vahvistuvat. Olen elossa. Tavallaan se on pelottava kokemus ja kenties todiste siitä, että sisälläni on syntymässä jotakin, mitä en voi hallita. (s. 222)

2.  Rikkaruoho on traditiostaan ja tyylistään tietoinen teos. 

Kirjoitin yllä, ettei Rikkaruohon yhteydessä ole juuri puhuttu tyylistä, eivätkä lukijat ole tunnistaneet teoksen kaunokirjallisuudellisuutta. Yhtä huonosti on tunnistettu teoksen kirjallinen perinne. 

Teoksessa Tunnustus ja todistus Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa tähdentävät, ettei "tunnustuksesta tee tunnustusta tietty muoto tai lajityyppi, vaan vasta aihe, tunnustuksen tai todistuksen sisältö." (s.10) Silti lajityyppi vähintäänkin muokkaa sisältöä; tunnustaminen on tapa kertoa, esittää asiat, ja esittämisen tapa aina vaikuttaa kerrottuun. Tunnustuksen yhteydessä olisikin hyvä pohtia, mitä lajityyppi tuo teokseen.  

Itseäni kiinnostaa tarkastella tunnustusta nimenomaan augustinuslaisen, introspektiivisen ja kirjoittajan viheliäisyyttä korostavan tunnustuksen näkökulmasta. Luenkin tunnustusta myös eetoksena ja kommenttina.

Tyylillä on kaunokirjallisuudessa perinteisesti tarkoitettu tekstin ominaispiirteitä. Teoksen tyyliä on hahmotettu tarkastelemalla muun muassa sanavalintoja, lauserakenteita, rytmiä, kielen rekistereitä, retorisia keinoja, rinnastuksia ja toistoa. 

Laura Hautsalo käsittelee tyylin merkitystä esseessään Kenelle tyyli kuuluu?. Hautsalo toteaa, että 

viime vuosina ja etenkin esseistiikkaa koskevassa keskustelussa tyylillä on tarkoitettu yhä useammin kaunokirjallisia ja esteettisiä arvoasetelmia. Tyyli on asettunut kirjoittajan ja tekstin väliin ja toisaalta lisännyt ymmärrystä erottaa esseeminä eli tekstin kirjallisesti konstruoitu esseen puhuja todellisesta henkilöstä, tekstin kirjoittajasta. Toisaalta tyyliin vetoamalla esseessä on voitu esittää kyseenalaisiakin väitteitä ja näkemyksiä, ja selittää ne kaunokirjallisina tekijästä irrallisina lausumina. (4.)

Rikkaruohonkin kirjoittaja hyödyntää erilaisia tyyli- ja/kaunokirjallisia keinoja luodakseen haluamansa vaikutelman. En olisi huolissani kirjoittajasta niin kuin Helsingin Sanomien Antti Majander kritiikissään. Kirjoittaja ei puhu hylätyn pikkulapsen tai teinin äänellä, eikä kirjoittajaan siksi pidä suhtautua holhoavasti, kuten Ylikangas esseessään oikeutetusti huomauttaa. Tai oikeammin: Jos puhuu, niin ei tarkoituksetta. Rikkaruohon kirjoittava minä tietää, mihin tunnustaessaan itsensä asettaa. 

Katkeruus, teinimäisyys tai surullisuus ovat tekstin affektiivisia sävyjä, jotka rakentuvat sanavalinnoilla, tietynlaisilla lauserakenteilla, kärjistyksissä, rinnastuksissa ja liioittelulla. Ne eivät ole kirjoittajan tunteita tai maailmassa olemisen tapoja, vaikka ne olisivat tekstin maailmassa olemisen tapoja. Etenkin vahvasti affektiivisissa teoksissa vastaanotto tuntuu unohtavan, että "kaikki kaunokirjallisuuden tekijät ovat fiktiota". (5.) 

Tyyliä havannoimaan kiinnostunut lukija voi etsiä teoksesta kohtia, joissa liioittelu vuotaa tekstiin. Tällainen vuotokohta (ja samanlaisia teos on täynnä) on muun muassa aikaisemmin lainaamani tekstikatkelma, jossa kirjoittava minä haukkuu itseään ruotsalaiseksi, lyhyeksi ja pahanhajuiseksi. Sitä on mahdotonta lukea muuten kuin tyylillisenä kärjistyksenä, jossa kaunokirjallisuuden ihanne ohittaa totuudellisuuden.

Retoristen ja kielellisten keinojen ohella teoksen tyyli rakentuu kirjallisessa kontekstissa ja perinteessä, jotka myös muodostavat osan teoksen merkitysverkostoa. Augustinuslainen syntisyyttä ja mitättömyyttä korostava tunnustus vaihtuu Rousseaulla ja modernilla ajalla maallistuneeksi, usein seksuaalisuutta korostavaksi tunnustukseksi. Poissaolevan ja ylivoimaisen isän puhuttelu asettaa Rikkaruohon tyylillisesti kuitenkin augustinuslaisen tunnustuksen jäljille. Itse asiassa Rikkaruohossa on useampiakin kohtia, jotka viittaavat Raamattuun ja kristilliseen tunnustamiseen. Veljesten välinen kateus ja kilpailu isän huomiosta sekä isän mielipuolinen puolueellisuus kuvataan usein hyvin vanhatestamentillisena: 

Onko pateettista tuntea niin? En väitä vastaan. Minulle se oli selvä merkki siitä, ketkä pojistasi olit valinnut. Minä en ole yksi heistä, en sinne päinkään. En seiso studion pimeimmässä nurkassa tähyilemässä valoa kohti kädessäni kuppi kylmää kahvia. Istun kotona vilkkuvan tietokoneen rakkineen edessä ja yritän katsoa pätkää Malou efter tiosta. Hylättynä ja köyhänä. Minulla ei ole henkistä eikä teknistä kykyä katsoa pätkää loppuun. (s. 14) 

Kristillisen perinteen ohella Rikkaruoho asettuu vuoropuheluun Dostojevskin teosten kanssa. Teoksen mottona on lainaus Dostojevskin romaanista Keskenkasvuinen, joka kertoo tilanomistajan ja tämän aviottoman pojan ongelmallisesta suhteesta. Toiseksi tärkeäksi subtekstiksi luen Dostojevskin  Kellariloukon, jota pidetään ensimmäisenä tunnustusromaanina. 

Dostojevskin romaaneissa syyllisyys, katumus ja sovitus toistuvat usein jopa ohjelmallisesti. Rikkaruohonkin eetoksessa korostuu syyllisyys, mutta syyllisyys ei johdu jostain tietystä rikkomuksesta vaan pikemminkin yleisestä ihmisenä olosta ja olemassaolosta. Onkin kiinnostavaa, ettei syyllisyyden eetosta ole vastaanotossa huomioitu. Ikään kuin nykyaika olisi unohtanut syyllisyyden (ja takertuu vain syyllistämiseen). Ehkä näin on. Juuri tähän osuukin Rikkaruohon nykykulttuurin ja ihmiskäsityksen kritiikki. Voidaan sanoa, että Rikkaruohon mukaan meillä on loputtomasti syitä tuntea syyllisyyttä ja pyytää ja saada anteeksi.

Kävin Väckelsångin kirkossa ehtoollisella. Siitä on tullut minulle tapa huonoimpina aikoina. Tällaisissa tilanteissa ajattelen, ettei syntien anteeksi saamisesta voi olla haittaakaan. - - Pappi puhui publikaanista, joka pääsi vilpittömällä synnintunnustuksellaan lähemmäksi anteeksiantamusta kuin hurskasteleva fariseus. En olisi halunnut istua häveliäästi penkissä vaan heittäytyä lattialle ja parkua ääneen kaikki syntini tusinalle seurakuntalaisia. (s. 198)

Päiväkirja- ja kirjemuoto

Maaria Ylikangas lukee esseessään Rikkaruohoa päiväkirja- ja kirjeromaanin yhdistelmänä. Ylikankaan mukaan päiväkirja- ja kirjemuoto tuovat tekstiin autenttisuuden tunnetta ja hämäävät lukijaa lukemaan teosta dokumenttina:

"Päiväkirja- ja kirjemuotojen vahvuutena on niiden autenttisuuden tuntu. Keino on vanha: esimerkiksi niinkin keksaistu romaani kuin Dracula (Bram Stoker, 1897) käyttää kirjeitä ja päiväkirjoja lisätäkseen dokumentaarisuuden vaikutelmaa.

Kirjeiden ja päiväkirjan piirteet Rikkaruohossa luovat toden vaikutelmaa. Koska tapahtumat ja henkilöt tiedetään tosiksi, muoto korostaa dokumentaarisuutta niin paljon, että lukija tosiaan voi sivuuttaa teoksen romaanina."

Itse en hämääntynyt lukemaan teosta niin, että se rakentuisi autenttisesti kirjeen tai päiväkirjan kirjoittamisen hetkellä. Päinvastoin muoto on hyvin kirjallinen ja kiinnittää huomiota kirjallisuudellisuuteensa. Muoto on tyylikeino, joka korostaa yksinpuhelua, puhuteltavan poissaoloa ja viittaa pikemminkin tunnustukseen. Toisaalta kirjeet ja päiväkirjat ovat perinteisesti olleet naisten kirjoittamisen muotoja, ja tyylikeinon voi lukea kommenttina ja eron tekona isän edustamaan miehiseen kirjalliseen perinteeseen. 

3. Rikkaruohossa oleellista on patriarkaatin ja kulttuurieliitin kritiikki

Rikkaruohon lukijalle ei jää epäselväksi, mitä mieltä kirjoittava minä on teoksessa rakentuvasta isästään, kulttuuripersoona Donnerista: 

Miten sinusta saattoi tulla isäni, isä? Olet paskakasa. En lakkaa koskaan ihmettelemästä sitä, että miehet vetävät naisia puoleensa. Pohdin sitä edelleen. Se on minusta käsittämättömpää kuin mikään muu. Ymmärrän, että tyylikäs mustarastaskoiras pääsee parittelemaan. Mutta entä muut? Miten se oikein käy? (s. 117)

Valitettavasti useimmat lukijat ovat ohittaneet teoksessa rakentumisen sekä ironian ja tyylillisen kärjistyksen ja rinnastuksen (ihmissukupuolen voittajaksi asetetaan mustarastaskoiras), ja lukeneet teoksen vain dokumentaarisena isän ja pojan katkerana suhteena. Ei se ole väärä lukutapa. Se on vain puutteellinen. Teoksessa ei puhuta vain yhdestä olemassa olleesta isästä, vaan tietynlaisesta mieheydestä ja tietynlaisesta kulttuurista, joka ylläpitää ja mahdollistaa tällaisia mieheyksiä ja isyyksiä. Papputti edustaa kaikkea myrkyllistä ja tuhoavaa.

Rikkaruohossa todellisen Jörn Donnerin ja hänen poikansa suhdetta oleellisempaa onkin patriarkaatin ja kulttuurieliitin kritiikki. Kulttuurieliitti on tarttunut tiukasti patriarkaattiin, joka puhaltaa itsensä ja papputin kaltaiset kulttuuripersoonat aina uudelleen ja uudelleen ilmaa pullolleen. 

Rikkaruoho ei vain kritisoi patriarkaattia, vaan se myös haluaa irrottautua patriarkaalisista ihanteista. 

Yhtenä irtiottona voi nähdä teoksen kirjemuodon, jota naisten kirjoittamisen lajina on vähätelty. 

Ylikangas esittää esseessään, että "Rikkaruoho rakentaa kilpailuasetelman" isän ja pojan ja ennen kaikkea näiden kirjoittamisen välille. Ylikankaan mukaan Rikkaruohon kertoja pitää Donneria sekä huonona isänä että kirjailijana. Kertoja kritisoi isän omaelämäkerrallisen teoksen Mammutin kertojaratkaisua, ja lähtee omalla teoksellaan päihittämään isän teosta. Ylikangas kirjoittaa: "Rikkaruoho huomauttaa, että autobiografinen Mammutti (2013) epäonnistuu muodossaan." 

Rikkaruohossa kirjoittava minä todella kritisoi Mammuttia juuri kertojaratkaisun takia. Isä, Jörn Donner, on kirjoittanut "omaelämäkerran", jossa "kuvitteellinen toimittaja pääsee perehtymään 'J':lle kuuluviin asiakirjoihin." (s. 27) Käyttämällä kolmannen persoonan kertojaa ja fiktiivistä haastattelijaa isä, papputti, kieltää vastuunsa kerrotusta, rikkoo omaelämäkerran sopimusta.

Käytännössä se tarkoittaa, ettei tunnusta omaa elämäänsä, ei ota siitä vastuuta eikä edes uskalla uskoa siihen. Eikö omaelämäkerran idea ole vihdoinkin näyttää, kuka oikeasti on? Niinhän sinä tosin teetkin kirjoittaessasi sillä tavoin. (s. 28–29)

Pikemminkin kuin vääränlaista tai epäonnistunutta omaelämäkerran rakennatta Rikkaruoho kritisoi Mammutin kirjoittajan vastuuttomuutta: 

Se oli sinun kirjasi, eikä siihen saanut kajota. Se oli sinun totuutesi. Mutta kuka helvetti kirjoittaa omaelämäkerran kolmannessa persoonassa? Joku, joka on täysin vieraantunut omista teoistaan, jopa hyvistä. Sillä muuan J:hän se teki kaiken etkä sinä? Minusta omaelämäkerrassakin olisi syytä ottaa lopullinen vastuu teoistaan. (s. 32)

Maaria Ylikankaan mukaan Rikkaruoho toimii toisin kuin Mammutti ja ottaa vastuuta "asettamalla kertojan ja tekijän samaan pisteeseen, kokijaksi, dokumentoijaksi ja koko romaanin maailman päähenkilöksi. Samalla voi toki kysyä, mikä vastuunotto 'romaani' on."

Jos Rikkaruoho olisi romaani, voisi todellakin kysyä mikä vastuunotto todellisuudesta romaani on. Mutta se ei ole romaani vaan tunnustus, ja osittain juuri siksi, että se asettaa "kertojan ja tekijän samaan pisteeseen, kokijaksi, dokumentoijaksi ja koko romaanin (sic!) maailman päähenkilöksi".

Päivi Koivisto kirjoittaa teoksessa Tunnustus ja todistus: "Totuuteen nojaavassa tunnustuksessa tekijä on yhtä kuin kertoja ja päähenkilö: minä-sanalla viitataan sekä tekijään, kertojaan että päähenkilöön. Kertojan käsitettä ei tällöin välttämättä edes tarvita. Fiktiivisessä tunnustuksessa, esimerkiksi romaanissa, tekijä on kerrontatilanteen ulkopuolella. Silloin minä-sana viittaa vain kertojaan ja päähenkilöön." (s. 114)

Fiktiossa on aina kertoja, joka on eri kuin tekijä ja usein myös eri kuin päähenkilö. Omaelämäkerrassa kertojan käsite sellaisena kuin se fiktiossa ymmärretään on tarpeeton, koska kerrottu minä samaistetaan tekijään, kirjoittajaan, siihen joka kertoo omaa tarinaansa. 

Käytännössä faktan ja fiktion erottaminen ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. 

Koivisto jatkaa: "Monen tutkijan mukaan omaelämäkerta ja omaelämäkerrallinen romaani voidaan erottaa toisistaan minä-sanan viittauskenttää tarkastelemalla - - mutta minä-sana itsessään monimutkaistaa selkeän erottelun." (s. 114)

Kielitieteessä minä-sana (sanat ylipäänsä) nähdään jakaantuneena. Minä joka sanoo minä on eri minä kuin lausuttu minä. (Emile Benveniste) Jakautunut tai itsestä vieraantunut minä on nähtävissä jo Augustinuksen Tunnustuksissa. Tunnustusdiskurssille onkin ominaista jakautunut subjekti; minä jakautuu vähintääkin kirjoittavaan ja kirjoitettuun minään. Omaelämäkerroissa ja muistelmakirjallisuudessakin minän yhtenäisyys yhä useammin kyseenalaistetaan. Mitä ajallisesti pidempi välimatka kertovan ja kerrotun minän välillä on, sitä vähemmän niillä on tekemistä keskenään, sitä vähemmän voidaan puhua samasta minästä. (6.) Silti, etenkin tunnustuksissa, kirjoituksen hetkessä parannusta tekevä tunnustaja ottaa niskoilleen tuon parannuksen tarpeessa olevan entisen minänsä.

Ylikangas ei itse asiassa tarkoita vastuunotolla vastuuta todenmukaisuudesta, vaan vastuuta teoksen muodosta. Ylikangas kirjoittaa: "Rikkaruohon kertoja pitää Donneria paitsi huonona isänä myös huonona kirjailijana. Rikkaruoho huomauttaa, että autobiografinen Mammutti (2013) epäonnistuu muodossaan".

On totta, että Rikkaruohon kirjoittava minä pitää Mammutin kirjoittajaa sekä huonona isänä että kirjailijana, ja nämä kaksi aihetta muodostavat teoksen toistuvan kerronnallisen rakenteen. Mutta juuri tässä nimenomaisessa kohdassa kritiikki kohdistuu rakennetta ensi sijaisemmin totuudellisuuteen. Rikkaruohon kirjoittava minä ei syytä isäänsä, Mammutin kirjoittajaa, siitä, ettei Mammutti pysy muodossa, vaan ettei kirjoittaja pysy sopimuksessa. Ja kuten Rikkaruohon kirjoittava minä huomauttaa, papputin käyttämä keino ei ole mahdoton omaelämäkerrassa, mutta se on auttamattoman vanhentunut. Mutta ehkäpä juuri siksi sopiikin papputille, Mammutin kirjoittajalle, joka elää vanhan kulttuurieliitin ajassa ja mielenmaisemassa. Sillä eikö tällainen venkoilu, verhon takaa kurkkiminen, vain paljasta sen, minkälainen henkilö papputti todella on, Rikkaruohon kirjoittava minä oivaltaa.

Kohdassa, jonka Ylikangas nostaa esille, on ennen kaikkea kyse kulttuurielitiin kritiikistä, joka ylläpitää ja mahdollistaa papputteja ja Mammutin kaltaisia teoksia. Kyse on siis sisällöstä. Mutta sisällöstähän Ylikangas ei ole niin kiinnostunut. 

#itäisenseudunkirjoittajakoulu

Viitteet: 

(1.) Käytäntönä tunnustuksella on kuitenkin pidempi historia ja tunnustuksia esiintyi jo luonnonuskonnoissa. Kirjalliset tunnustukset yleistyivät juutalais-kristillisissä ns. kirjan uskonnoissa, kun jumaluudesta tuli transsendentti, tuonpuoleinen. 

(2.) Esim. Kirja vieköön-blogi: https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html

(3.) Kiinnostava esimerkki (oma)elämäkerran “sopimuksen” rikkomisesta on Enkeli-Elinan tapaus. Toimittaja/blogisti Minttu Vettenperä piti 15-vuotiaana itsemurhan tehneelle Enkeli-Elisaksi nimetylle tytölle netissä muistosivua, jossa julkaistut tekstit olivat Vettenperän mukaan Enkeli-Elisan vanhempien kirjoittamia. Myöhemmin paljastui, että sekä Enkeli-Elisa että tämän vanhemmat olivat Vettenperän luomia hahmoja, eikä itsemurhaa ollut todellisuudessa tapahtunut. Ilta-Sanomien haastattelema silloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis piti Vettenterän toimintaa eettisesti arveluttavana. Variksen mukaan kuvitteellisen henkilön saa luoda, kunhan ilmoittaa sen olevan kuvitteellinen.

(4.) Hautsalon esseen kritiikki kohdistuu ennen kaikkea tyylin kapeaan ja ulossulkevaan ymmärtämiseen. Hautsalo muistuttaa, että tyyli on ymmärretty hyvin korkeakirjallisesti, eikä sitä ole suotu kaikille. Esseen totuus ei ole ollut kaikille sama. Etenkään ei-maskuliiniseen tai -valkoiseen estetiikkaan perustuvia ratkaisuja ei ole aina nähty kaunokirjallisina keinoina ja valintoina, vaan esseet on luettu suorasanaisina omaelämäkerrallisina tunnustuksina. Tyyli on ollut lähinnä (mies)esseistien etuoikeus. 

Siihen nähden, kuinka paljon korkeakirjalliset esseistit ovat saaneet ymmärtäjiä ja puolustajia, he ovat olleet omituisen huolestuneita siitä, että heidän teoksensa saatetaan tulkita sydänverisinä tunnustuksina. Kirjailija Tommi Melender tähdentää esseekokoelmansa Kuka nauttii eniten (2010) esipuheessa, että "omaelämäkerrallisia ne (= kokoelman essseet - kirjoittajan huom.) ovat vain siinä mielessä kuin omaelämäkerralliset romaanit. - - Monissa kohden olen sepittänyt, muunnellut ja vääristellyt tapahtumia ja yksityiskohtia kaunokirjallisten vaikutelmisen aikaansaamiseksi. Näiden esseiden minä ei lopultakaan ole kovin paljon arkiminäni näköinen". Antti Nylén puolestaan teoksessaan Halun ja epäluulon esseet (2010): "Kaikki kaunokirjallisuuden tekijät ovat fiktiivisiä. Kirjailija 'keksii itsensä', halusi tai ei, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja tulos on tämän valinnan mukaan mietitty tai ajattelematon. Laiska kirjailija ei erota itseään tekijäkuvastaan. - - Hän pelkää paljastuvansa, vaikka kaikkien tiedossa on (pitäisi olla), että hän käyttää kirjallista naamiota." Myös Timo Hännikäinen kokee tarvetta painottaa Ilman-teoksensa esipuheessa: "Tämä ei ole tunnustus- tai paljastuskirja. Vaikka seuraavilla sivuilla tuon esiin yksityiselämäni arkoja ja epämiellyttäviäkin yksityiskohtia ja tilitän omia tuntoja kenties suoremmin kuin missään aiemmin kirjoittamassani, tarkoitukseni ei ole ripittäytyä julkisesti eikä harjoittaa narsistista vilauttelua."

Ilman ei tosiaan ole tunnustus. Siinä ei ole tunnustukselle perinteisesti tyypillistä introspektiota, syvää kriittistä omien motiiven, syiden, persoonan ja tekojen arviointia. Siinä ei ole syyllisyyttä. Esseeminä päinvastoin kehuu itseään ja ihmettelee, miksi ei kelpaa vaikka "En ole erityisen ruma enkä sosiaalisesti eristäytynyt, tulen taloudellisesti toimeen, huolehdin pukeutumisestani ja ulkonäöstäni." Syy esseeminän tilanteeseen ei ole hänessä itsessä, vaan ympäröivässä maailmassa. Siten Ilman asettuu pikemminkin lähemmäksi narsistista nykyaikaista paljastuskirjallisuutta, jossa oleellista on poseeraus ja hätkähdyttäminen, sekä omien tekojen oikeuttaminen. (Tämä paljastuksen ja tunnustuksen ero on siis pelkkää mutua, ja aionkin perehtyä siihen myöhemmin tarkemmin.)

(5.) Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet.

(6.) Marja Saarenheimo:Muistamisen vimma – Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta. 2012.

Lähteet:

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle. 2020.

Maaria Ylikangas: Läpitunkemattomuus. https://www.kirjasampo.fi/fi/essee-lapitunkemattomuus

Sari Salin: Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin. 2008.

Sari Salin: "Second Opinion" - mikä parantaisi Tony Sopranon? Sopranos, tunnustus ja Dostojevski teoksessa Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan.  toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. 2007.

Heikki Kujansivu & Laura Saarenmaa (toim.): Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. 2007.

Eeva Martikainen: Augustinuksen Tunnustukset: Itseyden mahdollisuus vain toisessa teoksessa Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. 2007.

Päivi Koivisto: Tunnustaa ja valehdella: Tunnustamisen ongelmat Ystävän muotokuvassa teoksessa Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. 2007.

Antti Majander: Kulttuurin jättiläisen ruotsalainen vahinkopoika toivoi salaa Playstationia, ja sai ydinperheeltä yli jääneen viinerin. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006497107.html

Laura Hautsalo: Kenelle tyyli kuuluu?: https://nuorivoima.fi/lue/kenelle-tyyli-kuuluu