Rikkaruohon vastaanotto ja oikeinluennat
Enhän olisi olemassakaan, jollet Sinä olisi jo minussa. (Augustinus: Tunnustukset)
- - - -
Viime vuoden kiinnostavimpia kirjoja vastaanoton näkökulmasta oli Otto Gabrielssonin teos Rikkaruoho. Teos sai ilmestyessään rutkasti huomiota ja palstatilaa, mutta keskustelu jämähti kauhistelemaan tekijän ja tämän tunnetun isän suhdetta ja arvailemaan tekijän motiiveja.
Rikkaruohon vastaanoton yksipuolisuuteen on tarttunut kriitikko Maaria Ylikangas esseessään Läpitunkemattomuus.
Esseessään Ylikangas kritisoi Gabrielssonin omaelämäkerrallisen teoksen luentaa, joka sivuttaa teoksen kaunokirjallisuuden ja keskittyy kirjoittajan kokemuksiin ja elämäkertatietoihin. Ylikankaan mukaan Rikkaruoho on Suomessa vastaanotettu dokumentaarisena kuvauksena kulttuuripersoona Jörn Donnerin ja tämän "erehdykseksi" kutsuman pojan suhteesta sekä hylkäämisen aiheuttamasta surusta ja katkeruudesta.
Ylikankaan esseen tavoitteena on todistaa, ettei Rikkaruoho ole elämäkerta vaan romaani. Aihetta ja todenmukaisuutta enemmän pitäisi esseistin mielestä pohtia teoksen muotoa, sitä miten teos on kerrottu.
Ylikangas osoittaa ansiokkaasti, miten teos hyödyntää kaunokirjallisuuden keinoja ja traditiota. Esseisti opastaa lukijan teoksen väärin- ja ohiluennan rikospaikoille ja esittää todisteet, jotka johtavat romaanin jäljille. Lukija saa tiivistetyn luennon autofiktiosta, tekijyydestä ja "sisällön" ja muodon suhteesta. Valitettavasti esseistillä on niin kiire selittää Rikkaruoho romaaniksi ja muodoksi, että hän heittää sekaan aineksia, joita olisi mielekkäämpi tarkastella muussa yhteydessä. Yritys on toki kunnianhimoinen, mutta tulos pakotetun oloinen.
Esseen luettuani jäin pohtimaan romaanin määritelmää ja mitä jää romaanin ja elämäkerran ulkopuolelle. Rikkaruoho on epäilemättä kaunokirjallinen teos, mutta onko se romaani? Katoaako teoksen kaunokirjallinen arvo, jos sitä ei lueta romaanina? Eivätkö kaikki (tai ainakin useimmat) Ylikankaan mainitsemat keinot ole mahdollisia myös elämäkerroissa ja niissä teoksissa, jotka sijoittuvat jonnekin määritelmien väleihin?
Tunnistin teoksesta monia samoja kaunokirjallisia keinoja, joita Ylikangas nostaa esseessään esille. En kuitenkaan lukenut Rikkaruohoa romaanina. Mielestäni teoksen naulaaminen romaaniksi latistaa sitä lähes yhtä paljon kuin sen luenta pelkästään dokumentaarisena elämäkerrallisena todistuksena hylkäämiskokemuksesta.
Olen samaa mieltä Ylikankaan kanssa siitä, että teos ansaitsee psykologiaan ja henkilöhistoriaan keskittyviä luentoja moniulotteisemman ja kirjallisia ansioita korostavan luennan.
Tämä kirjoitus ei ole Ylikankaan esseen vastakirjoitus vaan rinnakkaisluenta. En pyri kumoamaan Ylikankaan tulkintaa - siihen minulla ei ole auktoriteettia eikä lukijoita - vaan tuomaan rinnalle jälleen yhden tavan lukea Rikkaruohoa. Jos kirjoitukseni kuitenkin tulee kumonneeksi Ylikankaan tulkinnan, se ei ole osoitus kilpailusta vaan teoksen moniulotteisuudesta ja lukijuuden mahdollisuuksista.
Alle naulaan omat teesini.
Tunnustus keskittyy usein jonkin tietyn elämänvaiheen tai häpeällisenä pidettyjen asioiden ja ominaisuuksien kuvaukseen. Tunnustuksessa kirjoittava minä tunnustaa oman viheliäisyytensä ja kelvottomat tekonsa ja asettaa oman minänsä ja toimintansa arvioitavaksi. Tunnustaja uskoo, että julkisen itsetutkiskelun avulla käsitys itsestä selkenee. Tunnustuksesta tuleekin yksilöllisen subjektin olemassaolon todistus.
Tunnustuskirjallisuuden katsotaan alkaneen kirkkoisä Augustinuksen teoksesta Tunnustukset (1), jossa kirjoittaja kuvaa omaa uskonnollista kääntymystään ja henkistä ja hengellistä etsintäänsä. Augustinus uskoi, että itsestä vieraantunut ihminen on vieraantunut myös Jumalasta, ja tarkastelemalla omia tekoja ja ajatuksia rehellisesti ja kaunistelematta voi löytää takaisin itsen ja Jumalan luo.
Tunnustukselle tyypilliseen tapaan Rikkaruohon kirjoittava minä tarkastelee elämäänsä ja itseään, suhdettaan isään, papputiksi nimittämäänsä kulttuuripersoonaan. Isä on vuonna 2013 julkaistussa "omaelämäkerrassaan" tuominnut pojan erehdykseksi. Julkinen kieltäminen mitätöi pojan:
Mammutilla veit minulta kulissin, jonne olin voinut piilottaa mädän suhteemme. Veit minulta suojan, joka loi ulkopuolisille vaikutelman, että tunnet minua kohtaan jonkinlaista arvostusta. Viimeiset viisi vuotta olen koettanut kohdata totuuuden. Tosiasia on, ettet välitä minusta paskaakaan. Olen sinulle pelkkä erehdys ( vaikka sanotkin, ettet kadu mitään elämässäsi). Totuuden kohtaaminen edellyttää vielä, että tuuletan sinut pois ja myyn jäännöksesi. (s. 177)
Rikkaruohon kirjoittava minä tutkii, minkälainen on tuo "erehdys", joksi papputti hänet tuomitsi ja paljastaa todellisen itsen isälleen. Jylisevä, loputtoman aktiivinen ja fyysisiltäkin mittasuhteiltaan ylivoimainen isä ja rasittavan terheä yhteiskunta esitetään vakioisena, jota vasten kirjoittajan elämää arvioidaan.
Et ole mikään tavallinen isä, ja minäkin olen kaikkea muuta kuin tavallinen poika. Silti sinä arvostat normaalin, toimivan ihmisen perinteisiä ominaisuuksia - kovaa työtä. Minä kannatan horrostilaa, haaveilua ja omaan napaan tuijottamista. Siinä ajatuksemme eivät ole koskaan kohdanneet. (s. 25)
Tunnustaja alentaa itseään
Tunnustuksella on hyvin tunnistettavia lajipiirteitä, joista yksi on itsensä vähättelyn strategia. Tunnustaja ei säästele itseään vaan pikemminkin liioittelee heikkouksiaan ja häpeällisenä pidettyjä ominaisuuksiaan. Oma minä esitetään surkeana ja mitättömänä, puhuteltava, se jolle tunnustus on suunnattu, normina mutta saavuttamattomana.
Päässäni pyöri saunomisen aikana niin paljon ajatuksia, että tunsin itseni ajoittain täysin valmiiksi lepositeisiin. Ajatukset vyöryivät ylitseni. Kärsin kaikista DSM-5:n psyykkisistä sairauksista. Demonit rellestivät pääni sisällä. Pieksin kaiken koivuvihdalla ulos kuin manaaja. Sydämeni pamppaili, ja keräsin rohkeutta vielä yhteen erään. Voitin. Menin ulos kesäyöhön iho makkaralla - alastomana ja vasta synnyttäneenä. Etkö voi edes vähän iloita puolestani, isä? Vai olenko ikuisesti henkisesti sairas, heikko, lyhyt, ruotsalainen, työtä vieroksuva, pahanhajuinen ja köyhä poikasi, jonka näkisit mieluiten... jota et näkisi mieluiten lainkaan? (s. 169)
Rikkaruohon tunnustajan syytelista on vaikuttava: luulosairas, veltto, hullu, juoppouteen taipuvainen, ääni- ja itkuherkkä, ihmisarka, pienikokoinen, pelokas...
Itseään voi inhota milloin mistäkin syystä ja mikä tahansa piirre voi näyttää epätoivotulta, mutta kuinka tosissaan tällaista pitäisi lukea: lyhyt, ruotsalainen, pahanhajuinen...? Eikö Rikkaruohon tunnustavan minän itseruoskinnassa ole kyse pikemminkin hyberbolasta, tyylipiirteestä kuin totuudesta?
Rikkaruohon luennoissa ei ole juuri puhuttu tyylistä, vaikka teos on hyvin kirjallinen. Sen sijaan on kauhisteltu, kritisoitu tai säälitelty kirjoittajan katkeruutta, kateutta ja kostonhimoa, ja toivoteltu kirjoittajalle tasapainoisempaa loppuelämää (2). Lukijat eivät siis ole tunnistaneet teoksen kaunokirjallisuudellisuutta, vaan ovat vetäneet yhtäläisyysmerkit teoksen tyylillisten keinojen ja tekijän välille.
Omaelämäkerran - jonka yksi muoto tai alalaji tunnustus on - ja romaanin oleellisin ero on suhteessa totuuteen. Tunnustus sijoittuu toden piiriin; kirjoittajan oletetaan puhuvan totta ja tekstin viittaavan läsnäolevaan maailmaan ja kutakuinkin vastaavasti. Kyse on sopimuksesta ja lukutavasta. (3.) Lukijalla on oikeus olettaa, että kirjoitettu on mahdollisimman totta. (Puhun niin totta kuin haluan.)
Elämäkertakirjallisuudessakaan totuuden määritelmä tai käsitys totuudesta ei ole yksioikoinen. Elämän esittämiseen kirjallisena liittyy aina tekstin ja tekijän välinen katkos, jonka jokainen kirjoittaja tunnistaa (tai pitäisi tunnistaa) ja jonka ymmärtäminen pitäisi olla osa lukijan kompetenssia. Mutta kuten Rikkaruohon kirjoittava minä tunnustaa, lukija on erehtyväinen ja sillä on omat syynsä etsiä totuudesta jotain vielä todempaa:
Toivoin naiivisti, että kirja antaisi peittelemättömän ja todenmukaisen kuvan ihmisestä, jonka lähelle en ollut koskaan päässyt.
Kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto kirjoittaa teoksessa Tunnustus ja todistus: "Mille tahansa omaelämäkerralliselle tekstille on ominaista kokevan subjektin kertominen juuri tietynlaiseksi. - - tunnustuksen kyky luoda ihmisestä subjekti perustuu siihen, että omat häpeälliset teot paljastetaan julkisesti siten, että ne pystytään selittämään parhain päin. Tunnustaminen ei siis saa johtaa mihin tahansa seurauksiin." (s. 130)
Michel Foucault´n mukaan moderni ihminen on rippikäytännön tuottama. Keskiajan kristillinen ripittäytymiskäytäntö vakiinnutti tunnustuksen yhdeksi totuuden tuottamisen menetelmäksi. Totuuden kertomisesta tuli vapauttava ja puhdistava. Se päästi tunnustajan synnistä ja liitti tämän takaisin tai tiiviimmin yhteisöön.
Tunnustus on yhteisön ja yhteisten arvojen tunnustamista. Ripittäytyvä ihminen oppi etsimään ja tunnustamaan tietynlaisia, vapauttajan odottamia syntejä. Moderni tunnustajakin on tietoinen sen yhteisön arvoista, jonka hyväksyntää hän tunnustukselleen kaipaa, ja tunnustaa sellaisia asioita, joiden tietää tulevan hyväksytyksi. Tunnustuksen "rehellisyys" ja "autenttisuus" ovat siten jo lähtökohtaisesti kyseenalaisia, minkä myös Rikkaruohon tunnustaja tiedostaa:
Omaelämäkerrat eivät kylläkään ole koskaan rehellisiä, minkä jo Rousseua totesi teoksessaan Tunnustuksia, mutta onhan rehellisyyden vaatimus itsessään houkutteleva. (s. 27)
Tunnustajalle tärkeää onkin oman kirjoituksen hallinta. Kertominen - tai kerronta niin kuin Ylikangas kirjoittaa - on vallankäyttöä.
Tunnustus on osoitettu toiselle
Maaria Ylikangas määrittelee Rikkaruohon tyylilajin elegiseksi, jolle on ominaista poissaolevan puhuttelu eli apostrofi. Vaikka apostrofi on tyypillistä runoudelle, on poissaolevan puhuttelu myös tunnustuksen keskeinen piirre. Itse asiassa kirjalliset tunnustukset yleistyivät, kun jumaluudesta tuli juutalais-kristillisessä perinteessä näkymätön (ei-näkyvä) ja transsendetti, tuonpuoleinen.
Tunnustus vaatii ja olettaa aina toisen - jumalan, tuomarin, papin, terapeutin, median - jolla on valta hyväksyä tai hylätä ja määrittää sovitus tai rangaistus. Tunnustuksen logiikan mukaan kukaan ei tule itsekseen ilman toista. Tunnustus on samalla todistus tuosta toisesta.
Sanoit Malou efter tiossa, että Rafaelin kirja seisoo omilla jaloillaan ja että se olisi julkaistu, vaikka et olisikaan julkkis. Mutta sehän on omistettu kokonaan sinulle. Aivan kuten tämä kirjekin. Miten voit edes väittää tai kuvitella mitään muuta? (s. 39)
Rikkaruoho rakentuu suhteessa papputiin ja tämän "omaelämäkertaan" Mammutiin. Rikkaruohossa kirjoittava minä kirjoittaa "erehdykselle" oman version, määrittelee itse itsensä, tekee itsensä. Se on parantumiskertomus; siinä on parannuksen teon ja puhdistumisen teema niin kuin useimmissa tunnustuksissa:
Ääriviivani vahvistuvat. Olen elossa. Tavallaan se on pelottava kokemus ja kenties todiste siitä, että sisälläni on syntymässä jotakin, mitä en voi hallita. (s. 222)
2. Rikkaruoho on traditiostaan ja tyylistään tietoinen teos.
(1.) Käytäntönä tunnustuksella on kuitenkin pidempi historia ja tunnustuksia esiintyi jo luonnonuskonnoissa. Kirjalliset tunnustukset yleistyivät juutalais-kristillisissä ns. kirjan uskonnoissa, kun jumaluudesta tuli transsendentti, tuonpuoleinen.
(2.) Esim. Kirja vieköön-blogi: https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
(3.) Kiinnostava esimerkki (oma)elämäkerran “sopimuksen” rikkomisesta on Enkeli-Elinan tapaus. Toimittaja/blogisti Minttu Vettenperä piti 15-vuotiaana itsemurhan tehneelle Enkeli-Elisaksi nimetylle tytölle netissä muistosivua, jossa julkaistut tekstit olivat Vettenperän mukaan Enkeli-Elisan vanhempien kirjoittamia. Myöhemmin paljastui, että sekä Enkeli-Elisa että tämän vanhemmat olivat Vettenperän luomia hahmoja, eikä itsemurhaa ollut todellisuudessa tapahtunut. Ilta-Sanomien haastattelema silloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis piti Vettenterän toimintaa eettisesti arveluttavana. Variksen mukaan kuvitteellisen henkilön saa luoda, kunhan ilmoittaa sen olevan kuvitteellinen.
(4.) Hautsalon esseen kritiikki kohdistuu ennen kaikkea tyylin kapeaan ja ulossulkevaan ymmärtämiseen. Hautsalo muistuttaa, että tyyli on ymmärretty hyvin korkeakirjallisesti, eikä sitä ole suotu kaikille. Esseen totuus ei ole ollut kaikille sama. Etenkään ei-maskuliiniseen tai -valkoiseen estetiikkaan perustuvia ratkaisuja ei ole aina nähty kaunokirjallisina keinoina ja valintoina, vaan esseet on luettu suorasanaisina omaelämäkerrallisina tunnustuksina. Tyyli on ollut lähinnä (mies)esseistien etuoikeus.
Siihen nähden, kuinka paljon korkeakirjalliset esseistit ovat saaneet ymmärtäjiä ja puolustajia, he ovat olleet omituisen huolestuneita siitä, että heidän teoksensa saatetaan tulkita sydänverisinä tunnustuksina. Kirjailija Tommi Melender tähdentää esseekokoelmansa Kuka nauttii eniten (2010) esipuheessa, että "omaelämäkerrallisia ne (= kokoelman essseet - kirjoittajan huom.) ovat vain siinä mielessä kuin omaelämäkerralliset romaanit. - - Monissa kohden olen sepittänyt, muunnellut ja vääristellyt tapahtumia ja yksityiskohtia kaunokirjallisten vaikutelmisen aikaansaamiseksi. Näiden esseiden minä ei lopultakaan ole kovin paljon arkiminäni näköinen". Antti Nylén puolestaan teoksessaan Halun ja epäluulon esseet (2010): "Kaikki kaunokirjallisuuden tekijät ovat fiktiivisiä. Kirjailija 'keksii itsensä', halusi tai ei, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja tulos on tämän valinnan mukaan mietitty tai ajattelematon. Laiska kirjailija ei erota itseään tekijäkuvastaan. - - Hän pelkää paljastuvansa, vaikka kaikkien tiedossa on (pitäisi olla), että hän käyttää kirjallista naamiota." Myös Timo Hännikäinen kokee tarvetta painottaa Ilman-teoksensa esipuheessa: "Tämä ei ole tunnustus- tai paljastuskirja. Vaikka seuraavilla sivuilla tuon esiin yksityiselämäni arkoja ja epämiellyttäviäkin yksityiskohtia ja tilitän omia tuntoja kenties suoremmin kuin missään aiemmin kirjoittamassani, tarkoitukseni ei ole ripittäytyä julkisesti eikä harjoittaa narsistista vilauttelua."
Ilman ei tosiaan ole tunnustus. Siinä ei ole tunnustukselle perinteisesti tyypillistä introspektiota, syvää kriittistä omien motiiven, syiden, persoonan ja tekojen arviointia. Siinä ei ole syyllisyyttä. Esseeminä päinvastoin kehuu itseään ja ihmettelee, miksi ei kelpaa vaikka "En ole erityisen ruma enkä sosiaalisesti eristäytynyt, tulen taloudellisesti toimeen, huolehdin pukeutumisestani ja ulkonäöstäni." Syy esseeminän tilanteeseen ei ole hänessä itsessä, vaan ympäröivässä maailmassa. Siten Ilman asettuu pikemminkin lähemmäksi narsistista nykyaikaista paljastuskirjallisuutta, jossa oleellista on poseeraus ja hätkähdyttäminen, sekä omien tekojen oikeuttaminen. (Tämä paljastuksen ja tunnustuksen ero on siis pelkkää mutua, ja aionkin perehtyä siihen myöhemmin tarkemmin.)
(5.) Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet.
(6.) Marja Saarenheimo:Muistamisen vimma – Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta. 2012.
Lähteet:
Otto Gabrielsson: Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle. 2020.
Maaria Ylikangas: Läpitunkemattomuus. https://www.kirjasampo.fi/fi/essee-lapitunkemattomuus
Sari Salin: Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin. 2008.
Sari Salin: "Second Opinion" - mikä parantaisi Tony Sopranon? Sopranos, tunnustus ja Dostojevski teoksessa Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. 2007.
Heikki Kujansivu & Laura Saarenmaa (toim.): Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. 2007.
Eeva Martikainen: Augustinuksen Tunnustukset: Itseyden mahdollisuus vain toisessa teoksessa Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. 2007.
Päivi Koivisto: Tunnustaa ja valehdella: Tunnustamisen ongelmat Ystävän muotokuvassa teoksessa Tunnustus ja todistus. Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan. toim. Heikki Kujansivu ja Laura Saarenmaa. 2007.
Antti Majander: Kulttuurin jättiläisen ruotsalainen vahinkopoika toivoi salaa Playstationia, ja sai ydinperheeltä yli jääneen viinerin. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006497107.html
Laura Hautsalo: Kenelle tyyli kuuluu?: https://nuorivoima.fi/lue/kenelle-tyyli-kuuluu
Huikean hieno teksti ja tarkkasilmäinen analyysi, kiitos! Pohdin oletko sattunut lukemaan Katriina Huttusen teosta Surun istukka? Rikkaruohossa ja siinä on nimittäin paljon samaa ( elegisyys, tunnustuksellisuus, syyllisyyden korostaminen) ja molempien teosten vastaanotossa näkyy sama affektiivinen tuohtumus ja suorainen väärinymmärtäminen sekä teoksen kirjallisuudellisuuden sivuuttaminen.
VastaaPoistaHei ja kiitos palautteesta! Olen lukenut Huttusen teoksen ja tarkoitukseni on ollut kirjoittaa siitä. En vain ole ehtinyt.
PoistaLukisin mielelläni mitä aiheesta ajattelet. Sen teoksen vastaanotto on kummitellut mielessäni kauan enkä ole lukenut siitä ainoatakaan järkevää kritiikkiä.
Poista