Doris Lessingin Kissoista ja William S. Burroughsin Kissa sisälläni

Voi mikä villikissa! Voi mikä kaunis kissa! Höpsö pöpsö! Höpsö pöpsö! Kissakissa, kaunis kissa!

Äänensävyni ja katseeni saa Rauhan innostumaan. Se pyörii tuolilla, temppuilee, esiintyy minulle. Se työntää tassujaan tuolin selkänojan pinnojen välistä, kurottelee tassuillaan minua kohti, kääntyy selälleen, roikottaa päätään tuolin reunojen yli, katsoo silmiini, työntää itseään vielä pidemmälle reunan yli, siinähän on jo puoli kissa ilmassa, tuommoista uhkarohkeutta kun vain kehun, katson sitä.

Vieno kuulee ääneni ja tajuaa äänensävystä, että keittiössä tapahtuu nyt jotain erityistä ja tulee tarkistamaan tilanteen. Kun se näkee Rauhan roikkumassa tuolilta pää alaspäin, se pysähtyy ja katsoo meitä alentuvasti: Ai taas näitä tuolitemppuja. Sitten se kääntyy ja palaa takaisin omiin kirjahyllyn takaisiin maailmoihinsa.

Sitten myöhemmin, kun Rauhan esitys on laantunut, Vieno kävelee luokseni ja maukuu surkeasti. Kukaan ei leiki hänen kanssaan, ruoka on kelvotonta, vessa likainen, parvekkeelle ei pääse, eikä ikinä silloin istuta nojatuolissa kun hän haluaisi syliaikaa.

Kun asiat ovat tällä tolalla, mitkään parantavat toimenpiteet eivät auta. On vain annettava sen purkaa tuntojaan.

Joskus se kävelee luokseni, katsoo minua ja naukaisee kuin sanoakseen Tässä minä nyt olen. Kun katson sitä ja sanon Juu juu tiedetään että olet olemassa, ei sinua ole unohdettu, se jatkaa matkaansa, menee taas tekemään omia kirjahyllyn takaisia juttujaan.

Tiedän, ettei se ehkä ymmärrä sanoja samalla lailla kuin minä, mutta kommunikaatiossamme tärkeintä on yhteys ja sen varmistaminen: Kai tiedät että minäkin olen täällä ja ajattelen sinua.

Vienolla on erilaisia ja eri pituisia naukaisuja. Viime aikoina maukumiseen on tullut uudenlaista prosodiaa. Se on muuntelevampaa ja kokeilevampaa. Yksittäisistä naukaisuista Vieno on siirtynyt naukaisujen yhdistelmiin, pitkiin, polveileviin lauseisiin.

Maukumisen lisäksi Vieno käyttää kommunikaatiossaan eleitä, katsetta, kosketusta ja liikettä. Joskus se pyörii edessäni ja maukuu, juoksee sitten pois ja maukuu toisessa huoneessa. Jos en heti seuraa, se tulee uudelleen pyörimään eteeni ja juoksee taas pois. Tätä se toistaa niin kauan, että tajuan seurata.

Kun istun nojatuolissa ja luen kirjaa, se hyppää käsinojalle makaamaan, jalat käsinojan reunojen yli roikkuen ja haluaa rapsutusta. Jos lopetan rapsuttamisen, se katsoo minua ja koskettaa tassullaan kättäni muistuttaakseen, ettei kiintiö ole täynnä. Vielä kelpaisi rapsuttaa.

Jatkan rapsutusta, kunnes asento alkaa tuntua hankalalta, tai vaan unohdan. Seuraa taas pehmeä muistutus tassulla.

Kissoja pidetään viileinä ja antisosiaalisina otuksina. Tosiasiassa monet kissat ovat hyvin rakastavia  ja kommunikoivia ihmisiä ja lajikumppaneitaan kohtaan. Ne myös etsivät yhteyttä ja vuorovaikutusta.

Doris Lessingin teos Kissoista ja William Burroughsin Kissa sisälläni ovat omaelämäkerrallisia muistelmia ja kertomuskokoelmia kirjailijoiden kissoista. Teoksissa on paljon hauskoja ja koskettavia anekdootteja, mutta myös pohdintaa kissojen merkityksestä ja lajienvälisestä yhteydestä ja sen mahdollisuudesta.

Lessingin ja Burroughsin kirjoja lukiessa myös tajuaa, kuinka erilaisia yksilöitä kissat ovat.
Lessingin kissat ovat oikukkaita ja turhamaisia, ne kilpailevat kirjailijan huomiosta ja rakkaudesta ja pörhistyvät mairittelusta. Mutta eivät ne milloin tahansa kehuja halua, vaan katselevat liian innokasta höpeksijää alentuvasti keltaisilla silmillään ja kääntävät sitten selkänsä.

Burroughsin kissat ovat hökäleitä, vähän ressukoita, liikuttavan kiitollisia hellyydenkaipuussaan. Ne pyrkivät sinnikkäästi lähellä eivätkä säästele rakkauttaan.

Tuossa on Wimpy, oranssi-valkoinen kissa, tuolilla vuoteen vierellä. Jos suljen huoneeni oven se uikuttaa ja iskee ovea käpälillään. Se ei ole nälkäinen. Se vain haluaa olla lähellä minua tai lähellä jotakuta joka rakastaa sitä.

Lessing on kissalaumansa ehdoton matriarkka, joka ojentaa kissojaan ja pitää huolta, etteivät ne kurita toisiaan liikaa.

Aika ajoin joku talon väestä luennoi kissoille luullessaan, ettei kukaan ole kuulemassa: Hullut, idiootit, miksi te ette voi olla ystäviä? Ajatelkaa nyt mitä menetätte, miten hauskaa teillä voisi olla!

Kissojen aivoituksia voi vain hämmästellä. Lessingin kirjassa on hieno kuvaus kissojen yllättäen syttyvästä ja selittämättömästä ystävyydestä. Lessingillä oli harmaa omanarvonsa tunteva kissa, joka ei hengaillut tai hempeillyt muiden kissojen kanssa. Sillä ei ollut kissaystäviä, vain ihmisiä, Lessing kirjoittaa. Mutta se ystävystyi vanhoilla päivillään vanhan harmaan kollikissan kanssa ja ne istuivat illat pitkät vieretysten ikkunalla ja katsoivat ulos. Kun yhtenä iltana kollikissa ei enää tullutkaan vierailulle, harmaa kissa odotti sitä koko illan ovella.

Lessing tuntee kaikki naapuruston kissat. Hän tarkkailee kissojensa puuhia kiikareilla, ja tajuaa, että hänen kotioloissa viehkeinä ja lempeinä poseeraavilla kissoilla on omat juttunsa ja maailmansa, jotka ne visusti pitävät yksityisinä ja salassa.

Lessingin kissarakkaus voi tuntua käytännölliseltä ja pidättyväiseltä, mutta kirjassa on myös paljon pohdintaa kissan ja ihmisen yhteydestä ja halusta yhteyteen:

Kun istuu aivan liki kissaa, jonka tuntee hyvin, ja laskee kätensä sen päälle siinä toivossa että löytäisi sen rytmin, joka on niin toisenlainen kuin meidän, se joskus nostaa päätään ja tervehtii pienellä kurahduksella, joka ei muistuta mitään muuta ääntä, ilmoittaakseen tietävänsä että sinä yrität astua sen eksistenssiin.

Burroughsin kissarakkaus on ylitsevuotavaista, jopa mystistä.

Burrougs kertoo, kuinka tapasi eläinkaupan kissanruokahyllyllä naisen, joka valitti, etteivät hänen kissansa suostu syömään mitään missä on kalaa.

Burroughs hämmästelee naisen kissojen makutottumuksia, sillä hänen kissansa ruokamieltymykset ovat päinvastaisia; ne pitävät eniten ruuista joissa on kalaa, kuten Lohipäivällisestä ja Mereneläväillallisesta.

Nainen ei kuitenkaan innostu kirjailijan lailla hämmästelemään kissojen oikkuja, vaan huokaa:
“No ainakin niistä on seuraa.”

Burroughsille kissat eivät ole “vain seuraa”. Kissat eivät ole häntä viihdyttämässä, vaikka Burroughs viihtyykin kissojen seurassa, nauttii niiden katsomisesta ja koskettamisesta. Kissat ovat oma tarkoituksensa; jotain, jonka olemassaoloa Burroughs voi vain suojella ja vaalia. Kissat ovat olemassaolon tarkoitus. Eivät kuitenkaan Burroughsin tai kenenkään yksittäisen ihmisen elämän tarkoitus, vaan universaalimpi täällä olon tarkoitus.

Ajattelen, että Burroughs tarkoittaa jotain samaa, mitä itse koen kissojeni kanssa, tai kun tapaan jonkun muun eläimen kuin ihmisen, vaikkapa siilin, rusakon, variksen tai oravan. Tajuan, ettei pelkkä ihmisyys riitä maailmassa olon syyksi. Kukaan tai mikään ei ole oma erillisyytensä vaan olemassa vasta suhteessa muuhun eliökuntaan.

Tunnenkin ahtautta ja rajallisuutta kun ajattelen “ihmiskuntaa”, mutta vapautta ja avaruutta kun ajattelen eliökuntaa. Minun “ihmisyyteni” on vajavaista ilman muita eläimiä. Luulen, että antiikin mytologioissa se ei ollut ihminen joka halkaistiin kahtia, vaan olento, jossa eläimyydet kohtasivat.


Doris Lessing: Kissoista 1989. Suomentanut Kristiina Rikman
William S. Burroughs: Kissa sisälläni 2005. Suomentanut Elina Koskelin