Vähänkö paljon - huomioita erään teatterikritiikin sanastosta

Kuinka paljon on paljon? Liikaa on liikaa ja selkeästi enemmän kuin paljon, mutta onko vähän liikaa enemmän vai vähemmän kuin vähän paljon?

Sanna Kangasniemen kritiikki pohtii kiinnostavasti paljoutta ja liiallisuutta Paavo Westerbergin näytelmässä Sinivalas.

Samalla kritiikki on kuvaus kielen ja ymmärryksen likimääräisyydestä ja rajallisuudesta. Kritiikki osoittaa, kuinka yrittäessämme sanoa kaiken, emme oikeastaan tule sanoneeksi mitään.

Tarkastelen tässä tekstissä  Kangasniemen kritiikin määrää ilmaisevia sanoja, kuten esimerkiksi sanaa paljon. Vaikka taiteentutkimuksessa määrällinen tutkimusmenetelmä ei ole huudossa, hyödynnän Kangasniemen kritiikin yhteydessä kvantitatiivista lähestymistapaa.

Paljon toistuu kriitikissä seitsemän kertaa:

1. "Paavo Westerbergin Sinivalas-näytelmässä on paljon kaikkea, mutta kokonaisuus jää hahmottomaksi."
2.  "Joonan tunnetun ja paljon rakastetun tarinan – Joona yrittää paeta Jumalaa, Jumala suuttuu, Joona joutuu valaan vatsaan, pelastuu ja taipuu – ytimessä on Jumalan kaikille kuuluva mittaamaton armo ja rakkaus."
3. "Kuulostaako vähän paljolta yhteen teokseen?"
4. "Yksittäisiä kysymyksiä on paljon, mutta kokonaisuus ei saa hahmoa. Sanat jäävät vain repliikeiksi, näyttämölle."
5. "Sinivalaassa tätä on paljon enemmän – ja sitä katsoo mielellään. Onhan suora elokuva meille HBO:n aikalaisillekin vielä pieni ihme."
6. "Mutta da Vincin Viimeinen ehtoollinen? Eikö se ole taas jo vähän paljon? Tai ainakin: mihin se liittyy?"
7. "Annalla on aika paljon veljiä, ja heille käy samoin kuin isälle, aviomiehelle ja sisarelle: heistä ei kiinnostu. Näyttelijäsuorituksissa ei ole vikaa, teksti vain ei tunnu antavan rooleihin mitään."

Muita kritiikissä toistuvia määrän ilmauksia ovat muun muassa kaikki, vähän ja liikaa:

1. "Joonan tunnetun ja paljon rakastetun tarinan – Joona yrittää paeta Jumalaa, Jumala suuttuu, Joona joutuu valaan vatsaan, pelastuu ja taipuu – ytimessä on Jumalan kaikille kuuluva mittaamaton armo ja rakkaus."
2. "Westerbergin kuuteen osaan jaetun, runsasteemaisen näytelmän otsakkeet kulkevat raamatullisilla poluilla."
3. "Toisaalta kaikki on suoraan nykyajastamme: masennus, kateus, pelko, rahanhimo, väsymys, viha."
4. "Hänen neljä veljeään ja sisko (Esa-Matti Long, Antti Pääkkönen, Timo Tuominen, Elmer Bäck, Kristiina Halttu) haluavat myydä saaren."
5. "Miksi kaikki pelottaa?"
6. "Usein kuulee sanottavan, että videon käyttö teatterissa on mennyt liiallisuuksiin."
7. "Westerbergin teos jää etäiseksi, samalla kun kaikkea tuntuu olevan liikaa."
8. "Kaiken jo mainitun lisäksi on monia Wauhaus-ryhmästä muistuttavia ratkaisuja, Akse Petterssonin Q:ssa nähty Arki ja kauhukin käy hetkittäin mielessä."
9. "Mutta yhdessä: liikaa."

Minkälaisia tulkintoja tällaisen tilastoinnin perusteella voi sitten tehdä?

Katsotaanpa tarkemmin.

Paljoutta ilmaisevat sanat ovat epätarkkoja ja suhteellisia, ne vaativat tarkennuksia. Erityisen epätarkaksi osoittautuu sana paljon. Kangasniemen kritiikissä se vaatii useimmiten rinnalleen tarkentavan määreen aika tai vähän.

Mutta kuinka tarkka ilmaus on aika paljon tai vähän paljon? Aika ja vähän ovat myös suhteellisia määritelmiä ja olemme siten edelleen saman ongelman keskellä. Emme edelleenkään tiedä kuinka paljon on paljon.

Onneksi kirjoittaja tiedostaa sanojen likimääräisyyden ja lähestyy paljouden kokemusta kielen äänteellisyyden ja rytmillisyyden, kuten toiston avulla. Sana- ja asiatoisto synnyttää mielikuvan runsaudesta, jopa liiasta.

Toiston voi nähdä myös jälkilauseena, tarkennuksena. Syntyy tarkennusten tarkennus; jokainen lause on riittämätön kuvaamaan määrän kokemusta ja siksi kokemus pitää yrittää kuvata uudelleen. Mutta alkuperäinen kokemus pakenee; sanat tarvitsevat toisia sanoja, jotka tarvitsevat toisia sanoja. Turhauttavaa ja mahdotonta, eikö totta?

Kritiikin edetessä alkaakin tuntua kuin kirjoittaja luovuttaisi, kokeilisi kaikkea mahdollista, heittäisi kerralla verkot, onget, rysät, katiskat, uistimet ja haavit veteen. Tulemmekin jännän alueelle. Yritys kuvata jokin tarkasti muuttuu summittaiseksi, kunhan edes sinne päin -asenteeksi.

Erityisen selvästi summittaisuus näkyy kohdissa, joissa kirjoittaja yrittää hahmottaa mistä teoksessa, Sinivalaassa on kysymys. Esimerkiksi seuraavassa kohdassa:

"On myös: saari, joka liikkuu / ei liiku. Ja perhe kertomuksena, tarina, jonka lauseet riippuvat sen kertojasta. Lisäksi: alku, loppu, avaruus, kuolema. Ilmastonmuutos."

Tai tässä:

"Näytelmän nimeksi annettu valas on tietenkin Joonan, mutta toisaalta se on myös virtahepo, ei kun sinivalas, olohuoneessa. Kuolleen äidin ikuinen paino."

Kritiikki pyrkii sisällyttämään itseensä kaiken, siis myös näytelmän mahdolliset maailmat, kertomuksen varjot. Kutsun tällaisia lauseita ehdotuslauseiksi. Teksti jää kirjoittajalta kirjoittamatta, sen sijaan lukijalle ehdotetaan monivalintaa.

"Päähenkilö on Anna (Elena Leeve), joka ei, ehkä, rakasta aviomiestään (Heikki Pitkänen), mutta rakastaa saarta, josta omistaa melkein puolet.

Paradoksaalisesti runsaus voi ilmetä myös minimalismina. Jos sanat kantavat mukanaan muita sanoja, sanojen varjoja, eikö lopulta ole sama mitä sanoja valitsee? Vai onko?

Kirjoittaja tuntuu ehdottavan, että kielessäkin on alkulukujen tavoin alkusanoja; sanoja jotka eivät ole jaollisia muilla sanoilla. Niitä ei voi pilkkoa osiinsa.

Kriitikko näyttää meille sanat, joihin maailma on sulkeistettavissa: Alku. Loppu. Avaruus. Kuolema. Ja tietenkin Ilmastonmuutos.

Taide mahtuu näihin sanoihin. Elämä mahtuu näihin sanoihin.

Vai onko kyse sittenkin loppusanoista? Sanoista, joiden jälkeen mikään sana ei ole mahdollinen tai tarpeellinen?