Sirkka Turkka ja lyhyt selvitys runoilijan tuotannosta

Vappuna 2004 matkustin Vilnaan. Olin saanut keväällä valmiiksi proseminaarityöni Sirkka Turkan runokokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja. Professorini mielestä olin työni kanssa kuin mummo lumessa.

Olin jo pitkään viettänyt enemmän aikaa tallilla, yliopiston kuntosalilla tai siivoamassa kuin luentosaleissa. Asuin kommuunissa muiden masentuneiden yliopisto-opiskelijoiden kanssa, joiden opinnot myös takkuilivat. Asunnollamme oli koko ajan ihmisiä. Masentuneet ystävämme makasivat keittiömme lattialla tai me makasimme heidän lattioillaan.

Halusin olla yksin ja matkustin Vilnaan.

Liettua oli juuri liittynyt Euroopan Unioniin, ja Vilnassa oli iloinen ja riehakas tunnelma, kadunvarsilla myytiin ruokaa ja EU-tilpehööriä. Harhailin kaupungilla ja päädyin puistoon kuuntelemaan sinfoniaorkesterin konserttia.

Konsertin jälkeen kävelin keskustaa kohti, kun näin tutun hahmon puistotien toisella laidalla. Runoilijalla oli yllään liian iso harmaa nukkavieru takki, jonka toinen olkapää roikkui toista alempana. Hän kulki hitaasti, vähän lysyssä, ja hänen sivuillaan käveli kaksi tummapukuista hahmoa, kuin henkivartijaa. Runoilija näytti vanhalta, väsyneeltä koiralta.

Runoilijan perässä hyppeli varis.

Ajattelin, että runoilija on merkki universumilta.

Jätin ainakin hetkeksi yliopisto-opinnot, mutta Sirkka Turkkaa en jättänyt. Suhteeni Turkan runouteen on kuitenkin vuosien aikana muuttunut. Nykyisin joidenkin 1970-luvun runojen näennäinenkin karskius tuntuu vanhanaikaiselta ja toksiselta. Silti Turkan runous on vilpitöntä, eikä tunteita typistetä ironialla.

Käyn nyt tarpomaan muutaman toistuvan kirjallisen etapin kautta Turkan runoutta. Toivottavasti lumeton talvi on tehnyt matkanteon hieman proseminaaria sujuvammaksi.


 1. Runoilijan koirat

Sirkka Turkkaa ei oikeastaan voi ajatella ilman koiria. Ne ovat kulkeneet runoilijan mukana ensimmäisestä runokokoelmasta Huone avaruudessa (1973) alkaen. Koirat ovat runon minän elämänkumppaneita ja sielunveljiä, tasaveroisia ihmisten kanssa, mutta vilpittömämpiä, uskollisempia. Koirat ovat "sydämen piirakoita, / lämpimiä ja ravitsevia".

Koirat ovat rakkauden jättiläisiä, sijaiskärsijöitä, synninkantajia ja pyhimyksiä. Ne kantavat maailmaa, ihmisten ja eläinten surua. Koirissa elää muisto ihmisen mahdollisuudesta hyvään.
Mutta kyllä ne myös kiroilevat ja rähjäävät, itkevät silmät päästä. Ne ovat tunteellisia, joskus filosofisia. Ne uneksivat hernepelloista ja porkkanasäkeistä, konkreettisista asioista.

Vaikka Turkan runoudessa koirat usein edustavat hyvyyttä ja viattomuutta, ovat ne myös lihallisia, kuolaavia, isoja ja voimakkaita otuksia, jotka kiskovat runoilijaa pitkin kuraisia teitä ja pellonpientareita. Karvanlähtöaikaan niiden hilsettä on kaikkialla ja karvat tunkeutuvat kuin pienet keihäät kantapäihin.


2. Runoilijan sydän

Turkan runoja lukiessa pelkää koko ajan, että kohta runon minän sydän pettää. Runon minällä on nimittäin sairas, vaikertava sydän, jonka “ääni / on enää särkyneen traktorin ääni.” Heikkokin sydän on, eikä tarvita muuta kuin että “polku lyö sammalnyrkillä sydämeen”, niin puhuja jo huohottaa henkihieverissä.

Elämäntavoissakaan ei ole hurraamista. Runon minä sauhuttelee liikaa, polttaa kielensä tupakalla, sytyttää välillä tupakan sijaan huulensa tuleen, ryyppää itsensä tajuttomaksi ja kaatuu päistikkaa tallin käytävälle. Herättyään se itkee satulahuoneessa yksinäisyyttään ja uhkaa posauttaa itsensä ja koiransa hengiltä.

Runon minä myös hukkaa toistuvasti sydämensä, unohtaa sen “sänkyvaatteisiin, pitkille loputtomille kaduille, pölyyn ikkunaverhon taakse tai lasiin niin kuin hampaat.” Sitten se etsii sitä housuistaan eikä ihme, sillä “monella sydän muistuttaa takamusta”.

Onneksi sentään koirilla sydän on siellä, missä sen pitääkin olla: “heti kuonon / jälkeen, järkelemäisenä, vauvankasvoisena ja alttiina.”


3. Armomurhaaja

Turkan runoissa kuolema on läsnä koko ajan. Kuolema on rakkaudessa ja hyväilyssä. Käsi silittää ja humauttaa kirveenhamaralla täältä tyhjyyteen. Rakastaessaan rakastaa jo kaivattua, kuolemaantuomittua. Siksi rakastaminen on niin kamalaa. Siksi sitä ei kestä. Siksi heti tekee mieli laittaa rakastettu matkaan. Pääseepä siitäkin pelosta, kuoleman odottamisesta, tuntuu runon minä ajattelevan.

Koira nimeltä Juuli. Siinä yhdistyivät / joulu ja juhannus. / Teki aina mieli tappaa se, että sen / ei olisi tarvinnut kuolla./ Iskeä kapulalla kalloon tai katkaista sen niska / omin käsin, niin että se olisi päässyt suremasta / ennenaikaista kuolemaansa./

Runon minälle koiran tappaminen voi olla suurinta armoa ja rakkaudenosoitus. Mutta ei ole niin ilmeistä, kenen kärsimyksen hän lopettaa. Ehkä sittenkin omansa.


4. Sukulaisuus

Tämä osio olisi voinut olla nimeltään myös hellyys, mutta valitsin sukulaisuuden, sillä se kuvaa runon minän liittymistä elonkehään. Hän löytää sukulaisuutta yllättävistä olennoista, tajuaa, että “me olemme päästäisen etäisiä sukulaisia”. “Sisilisko on sisareni, se pitkäkoipinen / hämähäkki serkkupoika”.

Sukulaisuus tarkoittaa runon minälle tunnistamista ja yhteyttä, hellyyttä toisia kohtaan:

Kivikansa, teidän eteenne minä polvistun. / Te hitaat. Te kuljette sydäntäni kohti. / 

Eläimet ja puut, yhtälailla kuin elottomat kivet tuovat maailmaan lämpöä ja pehmeyttä. Eläimissä on “sydänlämpö” ja puut “pitelevät linnunpesää”. Maailma on lopulta täynnä rakkautta:

Jos minä koskaan kuolen, niin rakkauteen: puiden ja eläinten, pienen pellon, jota maa ei väsy kantamaan ja käpälien jälkiin sen sydämessä.


Otteita seuraavista teoksista: 
Sirkka Turkka: Teokset 1973-1983 
Sirkka Turkka: Voiman ääni (1989)