Huomioita Helvi Hämäläisen romaanista Kaunis sielu

Helvi Hämäläisen pienoisromaanin Kaunis sielu juoni on lyhykäisyydessään tämä: 

Ensimmäiset viisikymmentä sivua minäkertoja suunnittelee rakastajansa murhaamista, viimeiset 90 sivua hän etsii selitystä teolleen.

Ensi lukemalta romaani on kellariloukkolainen kuumeinen monologi pakkomielteestä, häpeästä ja loukatusta itsetunnosta, toisella lukukerralla teos tuntuukin käsittelevän sukupuolten valtasuhteita ja seksuaalisuutta.

Kaunista sielua pidetään ensimmäisenä suomalaisena lesboromaanina. Romaani on kirjoitettu jo vuonna 1927, mutta takakansitekstin mukaan teos oli liian uskalias aikakauden kustannusvirkailijoille, eikä teosta julkaistu kuin vasta 2001. 

Homous onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista, vaikka jää hieman irralliseksi tapahtumista. Itse luen homoeroottisen halun olennaiseksi osaksi päähenkilön ristiriitaa, sivullisuuden ja näkymättömyyden kokemusta, joka motivoi tämän katkeruutta.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on nuori nainen, jolla on suhde vanhempaan, perheelliseen ja erilaisessa elämänpiirissä elävään mieheen. Asetelma on tavanomainen, mutta Kauniissa sielussa se kääntyy vinoksi.

Päähenkilö tunnustaa, kuinka hän heti ensi keskustelussa miehen kanssa vapisi “oudosta kiihkosta” ja tunsi odottavansa jotain — “ajatukseni hänestä, miehestä, olivat aistilliset” — mutta salatapaaminen ei vastannut odotuksia: “omituinen ilottomuus, kiihkottomuus valtasi minut heti syleillessämme. Tuntui kuin kaikki riemukas aistillisuus olisi sinä hetkenä himmentynyt, käynyt köyhäksi.”

Aloittaessaan suhteen mieheen päähenkilö ei omien sanojensa mukaan vielä tiedä rakkaudestaan naisiin. Iloa on etsittävä sieltä, mistä muutkin sen tuntuvat löytävän. Rakastaja, mies, on kuitenkin arkipäiväinen, mitätön, eikä tyydytä päähenkilöä myöskään henkisesti. Kaiken tämän päähenkilö kuulemma tiesi jo alusta alkaen, ja ryhtyikin suhteeseen “hiukan halveksien”. 

Voisi kysyä, mitä iloa tuollaisesta suhteesta saa. Päähenkilön mukaan häntä miellytti moni seikka, kuten rapiseva sade ja marunaheinät. (Ilmeisesti he tapaavat luonnossa, jossa on tietenkin oma estetiikkansa ja jännityksensä: “emme koskaan olleet asunnossani ja vain kerran eräässä hotellihuoneessa”) Omien sanojensa mukaan päähenkilö heittäytyi suhteeseen myös “kapinahalusta”, jota kunnolliset ihmiset ja näiden kunniallisuudesta johtuva omahyväisyys hänessä herätti. 

“Salakaunaisuudessaan päähenkilö muistuttaa kirjallisuuden yleensä miespuolisia kellariloukkolaisia.”

Kapinamieli on ainakin osittain seurausta päähenkilön taustasta. Hän on kasvanut pikkukaupungissa “kevytmielisen”, silittäjänä työskennelleen äitinsä kanssa. Isä oli kulkukauppias, ja päähenkilön mukaan hän itse on ”jonkin liinakaupan odottamaton seuraus”. 

Liinakaupasta tulee päähenkilöä ja tämän elämää määrittävä tapahtuma.

Minuun pääsi juurtumaan viha ihmisiä kohtaan hyvin nuorena. - - minä ajattelin tapahtuman, onnettomuuden, joka oli minut tuottanut maailmaan, aivan ainutlaatuiseksi ja ajattelin sen minut iäksi häväisseen ja jollakin tavoin kaikkialla olevan tiedossa.

Päähenkilö “huvittelee” kuvittelemalla vanhempiensa kohtaamista, varioimalla mielessään liinakauppakohtausta. Omien lähtökohtien pilkkaaminen ei kuitenkaan vapauta vaan sitoo päähenkilön tiukemmin häpeäänsä. Yhtenä liinakaupan variaationa voisi pitää myös suhdetta naimisissa olevaan rakastajaan. Päähenkilön väite, että avioliitto ja “aviorikos” ovat hänelle “perhetaustansa” vuoksi merkityksettömiä, näyttäytyykin liinakauppakohtauksen valossa epäuskottavalta.

Psykologinen luenta puhuisi Kauniin sielun yhteydessä häpeäidentiteetistä ja trauman toistamisesta, itse luen kaunaisuuden kirjallisena motiivina, lajityypillisenä piirteenä, kellariloukkolaisena takertumisena omaan, usein liioiteltuun epäonnistumiseen. 

Salakaunaisuudessaan ja sivullisuudessaan päähenkilö muistuttaa kirjallisuuden yleensä miespuolisia kellariloukkolaisia. Hän on näennäisesti yleisestä mielipiteestä piittaamaton, mutta raskolnikovilaiseen tapaan äärimmäisen herkkä halveksunnalle. Jopa sattumalta tavattu koira herättää “ankaraa vastenmielisyyttä”, koska päähenkilö on huomaavinaan siinä jotain tuomitsevaa, “aivan kuin se luulisi olevansa minua viisaampi”, ja yrittäisi piakkoin “antaa minulle jonkin neuvon”.

Saamme tietää, että päähenkilö on tehnyt jonkinasteisen luokkanousun. Hän liikkuu kulttuuri- ja sivistyneistöpiireissä, käy museoissa ja teatterissa, lukee Pushkinia, Goethea, Zolaa, Marxia ja Darwinia. Hän on vielä vähän aikaa sitten ollut ”tavallinen, rauhallinen ihminen” joka opiskeli, jolla oli tuttavia. Kuitenkin hän asuu pienessä vuokrahuoneessa ja tuntee alemmuutta, kaunaa ja ulkopuolisuutta.

Vaikka antautuisin puheisiin kuinka mitättömän ihmisen kanssa tahansa on minulla se tunne, että hän pitää sopimattomana minun puhua taiteesta, arvostella, nauttia säkeistä, linnunlaulusta ja vetisistä rikkaheinistä.

“Päähenkilön näkymättömyys on moninkertaista.”

Kauniin sielun päähenkilön kaunaa lisää myös sukupuoleen kohdistuva halveksunta ja  sivuuttaminen. Rakastaja ei ole mikään ruudinkeksijä, mutta silti tämä liikkuu kepeästi väkijoukoissa, kertoo tyytyväinen ilme kasvoillaan juttujaan, jotka huvittavat seuruetta. 

Rakastaja onkin varhainen versio miesselittäjästä: 

Hän puhuu eräästä Tolstoin nurmikkokuvauksesta. Hän on tyytyväinen. Hän on puhunut asiantuntemuksella. Hän höystää puhettaan pikkuseikoilla, jotka häntä huvittavat, ovat mielenkiintoisia, eivätkä ole sattumalta muiden pöydässä istuvien tiedossa. 

-  - Tänään hän kertoi jutun ponttooneista, kuinka ne upotetaan. Hän selvitti kaiken alusta asti. Käteni hikosivat. Aioin lyödä häntä päin kasvoja, vapisin ankarasti. Ei vielä, ei tule osoittaa mitään vihamielisyyttä.

Päähenkilö tuntee itsensä sivuutetuksi, hänen omaperäisyyttään ei tunnisteta ja tunnusteta.  Rakastajan tuttavat ja sukulaiset nyrpistävät kadulla halveksien nenäänsä, näkevät päähenkilön vain miehen rakastajattarena, helposti määriteltävänä. Kun rakastaja vielä kohtelee päähenkilöä muiden seurassa viileästi ja välinpitämättömästi, haluaa hän kostaa, pakottaa rakastajan ajattelemaan “kauhistuen ja vakavasti”. 

Päähenkilön näkymättömyys on moninkertaista. Hän tuntee seksuaalista halua naisiin — “humaltumusta, hehkuvaa iloa ja nautinnokasta aistillisuutta, värähdyksiä, kiihkeitä ja riemukkaita haluja” — mutta ajatuskin seksistä naisen kanssa “pöyristyttää”. Päähenkilön mielestä hänen halunsa on luonnoton, mahdoton.

Menetys, paitsi jääminen herättää surua. Suhde rakastajaan, mieheen ei voi koskaan merkitä samaa kuin suhde naiseen.

Tänään tapasin pienen neiti L:n puistikossa, hänellä on heikot laihat kädet ja ruskea tukka. Katselin häntä ja ajattelin äkkiä, että tuota tukkaa, noita käsiä ja siroa ja surumielistä pikku suuta ja kasvoja suudellessani tuntisin hekumaa, hellyyttä, riemua ja kiihkoa, jota en koskaan ole tuntenut esimerkiksi h ä n t ä suudellessani.

Menetys on myös katkera. Päähenkilö kokee, että homoseksuaalina häneltä on evätty fyysinen läheisyys ja seksuaaliset nautinnot.

Tiedän, että tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä. Minulta on väärin viety pois riemukas, ihana juoma. Huuleni ovat kuivat. Tunnen katkeruutta. Minä olen ilman omaa syytäni kadottanut rehevät aurinkoiset maisemat. Olen tuomittu väärin. Minunko on kuljettava asiallisia, harmaita tienoita?

Päähenkilön ajatukset avioliitosta, parisuhteesta, seksistä, Jumalasta ja uskonnosta ovat moderneja ja edelleen radikaaleja, vaikka tämän inho ja pelko omaa homoutta kohtaan heijastaa aikakauden sovinnaisimpia käsityksiä. Toisaalta päähenkilö kuvaa haluaan ja toteutumatonta rakkauttaan samaan sukupuoleen niin kauniisti, että luulisi paatuneimmankin räsäsläisen suovan tuon onnen päähenkilölle. 

Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu. 1927/2001.